Omaa pohdintaa osa 1

Mitähän lie ihmiskunnalle käy?

Tämä vuosi on ollut minulle erikoinen. Tästä bloggauksesta kai tulee lista, jossa kerron kaikki vuoden aikana tapahtuneet asiat, luultavasti.

Kaikki kai alunperin alkoi siitä, kun Anne sanoi tämänhetkisen asuntomme keittiössä ajatelleensa alkaa raakaruualle. Hän sanoi myös, ettei häntä haittaa, vaikka minä jatkaisin kypsennetyllä. Aikaisemmasta asunnosta minulla on paljon ruokaan liittyviä muistoja: Mausteiden(katku) tuoksu heti ovesta astuessa sisään. Valkosipuli oli tuttu tuoksu, kuten vielä nykyäänkin. Valkosipuli on hyvin mineraalirikas ruoka-aine, kuten on myös kaakaopapu. Kahvista en tiedä, mutta samansuuntaista uumoilen tässä asianlaidassa. Punkit eivät muuten siedä valkosipulia, vink.

Siitä alkoi ruuan vallankumous. Ruoka olkoon lääkkeesi, joku heppu joskus kauan sitten sanoi, oli luultavimmin parrakas. Veljelleni eräs korukauppias sanoi korua, jota koristi parrakkaan miehen kuva, voimaa tai valtaa tuovaksi. "What's this for?" Veli kysyi. Afrikkalaisia Tuaregien koruja myyvä kauppias vastasi salamyhkäisesti: "For power.." Luulen tämän johtuvan testosteronista. Korkea testosteronitaso kasvattaa paremmin partaa. Testosteroni luultavasti myös jonkin verran aikaan aggressiivista, vallanhakuista käyttäytymistä. Jotain siihen suuntaan! Minulle veljeni osti suojelusta tuovan tuaregien ristin. Testosteronitasoja itse olen yrittänyt nostaa ruokavaliolla. Tätä sen takia, että olisin saanut alakuloa ja psyykkistä väsymystä. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että taisinpa olla väärässä. Koetin syödä macaa, joka on jonkinasteinen testosteronitasojen parantaja, en muista kuinka. Nokkosteetä join, myös pakurijauheesta uutettua tikka-teetä. Raskas liikunta nostaa testosteronitasoa. Tällöin huippu on joidenkin lähteiden mukaan 45 minuutin kohdalla, 60 minuutin jälkeen tasot laskevat. Jonkin oudon liikuntainnostuksen jossain vaiheessa koin, ensin joulun jälkeen, jolloin kolmena päivänä kävin lenkillä. Tunsin siitä jonkinlaista euforiaa. Myöhemmin huhti- toukokuun maissa innostuin uudestaan ja pitemmän aikaa liikunnasta. Tällä hetkellä ei oikein kiinnosta. Olen yrittänyt miettiä, mistä se johtuu, ja vieläpä hyvin kuumeisesti! Miksi minua ei tunnu kiinnostavan mikään? Miksi ei elämässäni ole kipinää. Tiedän sen melkein maanisen, mutta tasapainoisen tunteen, kun kokee jaksavansa tehdä mitä vain, eikä haittaa, vaikka ilta tulisi. Yöt nukun silloin hyvin ja aamulla koen olevani entistä ehompi, valmis vaikka hoitamaan Kelan tai työkkärin asioita. Mistä ihmeestä tämän tunteen, sen kipinän puute johtuu? Nyt alan olla sitä mieltä, että ravinnon puolesta en oikein voi tehdä enää mitään.

Taidan vain alkaa olla oma itseni, enkä miehinen mies, johon pyrin vähän aikaa sitten. Luultavasti saan parhaimmat tuloksen näin. Hah! Luultavasti! Kuten tiedän, täytyy olla ensin väärässä, että voi olla oikeassa. Ryhtiin pätee se sääntö, että tasapaino löytyy kahden väärän vaihtoehdon välistä. Ei liian etukumarasta, eikä takakenosta, vaan jostain niiden välistä. Se on polarisaatiota.

Aikaisemmin en ollut ajatellut ruokaa niin tärkeänä osana elämääni. Pidin ja pidän edelleen ruuanlaitosta hyvin paljon, mutta silloin siihen tuli uusi sävy: Ravintosisältö. Eivät niinkään kalorit, rasvat ja proteiinit, vaan vitamiinit, entsyymit, mineraalit ja muut suojaravintoaineet astuivat kuvioihin mukaan. Superfoodit vasta olivatkin luku itsessään. Superruuista tämä koko ravintohässäkkä taisi alunperin lähteäkin. Hullua. Pahimpina alakulon aikoina osa päiväni aterioista koostui seuraavasti: Neljä paahtoleipää, joiden päällä juustot, makkarat, kurkut, tomaatit ym., reipas kupillinen jogurttia ja kuppi tai pari maitoa. Leivän tilalla saattoi olla karjalanpiirakka. Tällainen ateria saattoi toistua pari kertaa päivässä. Ei siitä sen enempää.

Ennen tuota ravinnollista heräämistä, minulla taisi olla jonkinlainen hengellinen herääminen. Pari kertaa tein itsehypnoosia, jonka avulla vaipua entisiin elämiini. Sanoin sanoen, kokemani näyt olivat ihmeellisiä, asioita, joita en osannut odottaa, en mitenkään. Silloin ymmärsin elämässä olevan muutakin, kuin mitä juuri nyt näemme ja koemme.

Yksi hyvin mukava asia oli päästä hierojakouluun. Olen monesti sanonut, että kahdentoistavuoden koulussaolon jälkeen, eli ala- ja yläasteen, ja lukion aikana en pitänyt ikinä koulunkäynnistä. AMK:n pari kuukautta olivat melkoisia farsseja nekin. Oli mukava päästä kouluun, jossa opitaan käytännön kautta. Löysin kertaheitolla alan, jossa todella olen taitava ja kehityskelpoinen.