Hiljainen rautatien vieri.
Tuuli painoi kasvojani.
Niille tuoksun toi,
tulevan, menneen,
kauan sitten mieleen
painuneen.

Helpottiko,
kun ne muistit,
Sateenkaaret,
auringonnousut,
syksyn seesteiset lehtien kuiskaukset?

Jäljelle jääneet
viisi hengähdystä,
ne pois veivät
epätoivon.

Oliko
hänellä sittenkin
vain se hetki
olla hän?

Helpottaisi,
jos ei miettisi, ei tarvitsisi,
mitä heillä sanojensa takana oli.

Puukot
selästä, haavoista valuvat
tippuvat maahan.

Lämpö täyttää hänen sydämensä
ja värien loisto elämän
Kevein askelin saa hän kulkea päivänsä,
joka Sinut saa tuntea vierellään.