Ystäviä, mahdollisia
Kävelee tuolla
Ehkä kuitenkin
Haluankin vain kuolla.

En jaksa enää
Ottaa selvää
Liian vaikeata se on
Ystävää löytää

Jospa vain luovutan
Antaa olla
Tässä se on
Tyhjä elämä, pois katoan.

Pimeässä huoneessa
Jo toista viikkoa hourin mielen kuumeessa
Ei vie aika pois masennusta
Manaa sen takaisin ja tulee taivaasta joka kerta musta
Yritän kovasti periksi antaa
Mut perkele elämä ei lopu
Vain kituuttaa mut pakottaa
En varmaankaan jotain oikein tee
Vai turhaanko yritän, vaiko väärään suuntaan meen
Olen hieman hukassa.
Paskat.
Kadoksissa kadotettu
Elo ja ilo maahan lujasti taottu.
Voihan niitä sieltä nostaa yrittää
Katsotaan miten voimat riittää
Ehkä nousuveden mukana rauta tarpeeksi ruostuu
Ja jaksan sadan vuoden päästä mennä ulos,
Haistaa,
Miltä elämä tuoksuu.

Haluaisin mennä hukkaan ja kuolla
Liekkien antaa varpaita nuolla
Heittää pois, ei silloin välittää vois
Ei tarvis, ei pystyis
Veis kuolo, se rauhan mulle sois.

Iltaisin se tunne tulee. 

Ajattelen kirjoittaa sinulle.  

Pian pysähtyy kynä, en keksi mitään.  

Tyhjiä lauseita, mitään merkitsemättömiä. 

Ymmärrän. 

Ei minun mitään pitänytkään sanoa. 

Vain tunnetta voin kuvailla. 

Muutoin olen sanaton. 

Sinua kaipaan, siinä kaikki. 

Se on vähän sanottu, 

mutta tunne täyttää koko huoneen, 

ja tyhjentää minut, 

miltei kokonaan. 

" 

Hyvä päiväkirjani, 

lähdin tänään matkalle. Tomi heitti minut Repikselle aamulla, poristiin pitkä tovi asemalla. Katseltiin, kun Aurinko nousi pilvien takaa. Lopulta lähdin pyöräilemään. Tähdet näyttävät kauniilta täältä käsin.

"

Kuva piirtyy silmillesi. Kuva, kohti avaruutta loputtomalta vaikuttavalla tiellä pyöräilevästä ihmisestä avaruuspuvussa. Pyörä kulkee raiteella, akseli ja hammasrattaat pyörivät sulavasti. Hän kuuntelee musiikkia ja hyräilee kypäränsä sisällä. Kuva siitä, kun sininen Terra hitaasti pyörii hänen takanaan. Painovoima hetki hetkeltä, metri metriltä hellittää, lopulta päästää otteestaan. Ja saapuu, mihin sitten saapuukaan. Kerro sinä.

Kuinka pitkään
onkaan tämä yö jatkunut
Onneksi, voi onneksi
aamu tulee
pian.

Kaiken tuskan takana,
olikin vain halu päästä johonkin,
toisaalle.

Luovun siitä,
ja tästä,
mitä jää jäljelle?

Ajatukseni,
risteilivät kivun järvessä,
sukelsivat syvemmälle.

Koivuissa, keväisissä,
tuuli heilutti sanoja oksilla,
lehtien aihoilla.

Pyrähti jänis ruovikosta,
muisto tunkeutui mieleen,
mutta koska olin läpinäkyvä, se vain sujahti lävitseni. Vain karvat päässäni heilahtivat. Annoin sen mennä, hei hei. Harakat tepastelivat, hyppelehtivät takapihalla. Aurinko paistoi vihertävän sinertäville smokeille kauniiden lintujen. Rääkäisi yksi, ja kujersi ja vihelteli. Enpä ollut kuullut aiemmin harakoiden näin vikeltelevän. Pysähdyin, ja se hiljeni, katsoin. Askeleideni jatkuessa, yksi hiljainen kraak, toinen ujo rääks kuului takaani.

Psykoottinen raivo myrskysi,
sisällä,
luodit söivät.

Missä olet ollut,
hullu ystävä?
Valveilla unissasi kävelet.

Henkeä haukkoen herään,
ihmetellen,
missä oikein olin?

Huh,
se oli lähellä.
Pyyhin hikeä otsalta. 

Tule takaisin
tähän maailmaan,
sinne maisemiin älä unohdu.

Luovuin,
ja jäljelle jäi...
niin. Mitä?

Mitä jäi jäljelle?