-

"Totuus taitaa olla, että meillä ihmisillä on mahdollisuus tehdä tästä maailmasta oikea paratiisi..."

Itse kaikkivoipa Jumala laskeutuu taivaasta maan päälle. Kaunis, tietäväinen hymy kasvoillaan Hän sanoo: "Ihminen. Näen, että sinulla on vaikeaa, ja olen tullut auttamaan sinua. Tässä on sinulle piirustukset ja ohjeet lähes täydelliseen elämään" ja hän näyttää kädellään suuren piirustuspöydän ääreen, jossa on piirustukset maailmasta ja yhteiskunnasta. "Tällä tavoin ei maailmassasi nähdä nälkää, eikä siitä puutu rakkautta. Se on sinulle paratiisi"
"Saat tietenkin myös täyden vapauden parannella sitä, sillä tämä on vain yksi tapa tehdä elämästäsi hyveellisempää" hän lopettaa pilke silmäkulmassa.
Mutta ihminen hämmentyy. Hän ei osaa kuin katsoa Jumalaa. Hän tietää, mitä Ihmisen mielessä liikkuu. Hän sanoo Ihmiselle:
"Kyllä, pieni lapseni. Sinulla oli Raamattu kokonaisuudessaan, Koraani, Veda-kirjoitukset, Bhagavad-Gita, kaikki ne ja moni muu. Ne ovat aikalailla samansuuntaisia tämän kanssa, ja peräisin samasta lähteestä, sinusta" Jumala jatkaa.
"Kirjoitit pyhät sanat ja opetit, elit niiden mukaan. Miksi sitten maailmassasi on näin paljon kärsimystä, vaikka tiesit kaiken tämän, varmaankin kysyt itseltäsi."
"Katsot itseäsi, tässä minä olen. Näyttää siltä, että sinun on täytynyt keksiä uudelleen samat asiat moneen otteeseen. Näyttää myös siltä, että olet todellakin alkamassa vihdoin tajuta omaa olemustasi. Tieteesi alkaa löytää niitä totuuksia, jotka ovat olleet käsilläsi aikojen alusta lähtien. Kaikki lähtien kvanttifysiikasta, supersäieteoriasta ulottuvuuksiin ja maailmanlaajuiseen tietoisuuteen ja henkilökohtaisiin energioihin. Se oli näköjään tarpeen, koska "uskonto" kuten sanot, ei näyttänyt toimivan sinun kohdallasi. Teitä ihmisiä on aika paljon, ettekä osanneet aikaisemmin mitenkään olla yhteydessä maailmanlaajuisesti. Olette siinä mielessä vähän hankala tapaus. Uskontojen oli vaikea saavuttaa ihmiskuntaa kokonaisuudessaan. Kummallista sinänsä, koska kaikki uskonnot sisältävät pohjimmiltaan saman sanoman... Mutta otit teknologian käyttöösi. Se oli tarpeen tapauksessasi. Aloit tutkia maailmaa ympärilläsi. Juuresi alkoivat kuitenkin unohtua, ja annoit niille nimen uskonto. Usko alkoi vääristyä käsissäsi, kun otit sen vallankäytön välineeksesi. Aloit vieraantua siitä. Nyt tiede, joka hylkäsi uskon naurettavana höpinänä, koska sitä ei ikinä oltu millään tavoin tieteellisesti todistettu, alkaa lähestyä sitä, mitä pyhissä kirjoituksissa on aina tiedetty. Ajatuksenasi oli, ettei tieteen ulkopuolella ollut mitään. Tiede ja teknologia kyllä oli tarpeen, sillä nyt pystyt hetkessä saamaan tietoa, mitä toisella puolella maailmaa tapahtuu. Olet omalla tavallasi yhdistänyt koko maailman. Vaikeamman kautta, mutta teit sen silti, ja hyvä niin." Jumala taputtaa Ihmistä olkapäälle kuin hyvästä suorituksesta.

Hän jatkaa:
"Se on tosiaankin hyvä, sillä alkoikin olla jo aika!" Hän sanoo. "Ja täpärälle se menikin! Aloit jo luulla, että maailma on sinusta irrallinen." Jumala naurahtaa. "Mikä suoritus, olet unohtamassa juuresi. Ja vieläpä elossa, mutta kuten tiedät, et enää kovin kauaa, et ainakaan tällä menolla"
"Lapseni. Loin sinut kuvakseni, jotta näkisin itseni. Annoin sinulle vapaan tahdon, jotta oppisin itsestäni" Hän sanoo. "Vapaalla tahdolla tarkoitan sitä, että voit elämässäsi tehdä mitä ikinä haluat. Voit rakentaa itsellesi hyvän paikan olla ja kukoistaa, tai voit tuhota kaiken ja itsesi samalla. Tämänhän sinä jo tiesit, etkö tiennytkin?"
Hetkessä Jumala luo hänen ja ihmisen ympärille kauniin puutarhan. Kättään heilauttamalla hän sai kirsikkapuut ja ruusut kukoistamaan, linnut laulamaan oksille ja auringon paistamaan kauniisti poutaiselta taivaalta. Hän osoittaa ihmiselle kädellä, "Tämän minä sain aikaan. Tiedät hyvin, että sinä pystyt samaan."
Vihdoin ihminen saa suunsa auki. "Kyllä, pystyn siihen, mutta minun täytyy muokata maa, kylvää siemenet, istuttaa puut ja ööh... odottaa. Se ei käy noin käden käänteessä, niinkuin sinä teit."
"Mutta sinä pystyt siihen, vai mitä?" Jumala kysyy.
"Kyllä, pystyn siihen"
"Pystyt myös tähän"
Ihminen räpäyttää silmiään, ja yhtäkkiä he ovat keskellä melkein tomuksi tuhottua kaupunkia. Jostain tulee valoa, mutta aurinkoa ei näy mistään mustien pilvien läpi.
"Olemme kahden" Jumala sanoo, ja kääntyy katsomaan Ihmistä silmiin.
Silmänräpäyksessä he ovat vilkkaan kadun kulmassa. Valot ovat vaihtumassa suojatiellä vihreiksi, osa odottavista jalankulkijoista ovat jo tihkumassa tielle. Autot pysähtyvät odottamaan valoissa, mainokset välkkyvät korkeiden pilvenpiirtäjien seinillä pauhaten värikkäitä tarjouksia. Toisaalla liikkeelle lähtevät autot kaasuttavat ja tööttäilevät edessä olevilleen.
"Itse asiassa, olemme aina olleet kahden" Jumala sanoo. "Lopulta, maailmassa on vain sinä, ja minä."
Jumala näyttää Ihmiselle lisää hänen rakentamastaan maailmasta. Jumalan sanat roikkuvat hänen mielessä, ja hiljaa hän miettii, mitä Jumala sanoillaan tarkoittaa. Ohi välähtelevät kauniit maisemat, osa luonnon muovaamista ja osa hienoista Ihmisen rakentamista paikoista. Kirkoissa ihmiset laulavat ja ylistävät, toisaalla ihmiset pahoinpitelevät toisiaan. Miksi teen näin? Ihminen kysyy itseltään.

Lopulta hän ja Jumala päätyvät istumaan kotisohvalle katsomaan Frendejä ja syömään popcorneja. Aivottomuuden puuskassa Ihminen päättää tehdä maailmasta hyvän, ettei kenenkään ainakaan tarvitse nähdä nälkää ja ihmiset rakastavat toisiaan. Sehän kävi aika helposti, hän ajattelee. Vahingossa hän myös saa aikaan maailman, jossa ihmiset juoksevat päämäärättömästi ympäriinsä tietämättä mitä haluavat. He ovat tyytymättömiä ja inhoavat itseään ja toisiaan. Osalla ihmisistä menee niin hyvin, että he mässäilevät valtaansa käyttäen toisten kustannuksella niin, että muut näkevät suoranaista nälkää ja kuolevat siihen. Muut ihmiset ovat siinä välissä, yrittäen pysyä mukana ja luullen tietävänsä, miten asiat ovat. Lopulta hän räjäyttää maailman kaupungit taivaan tuuliin ja polttaa maan. Tähän hän havahtuu ja kääntyy katsomaan Jumalaa. Tämä katsoo takaisin syrjäsilmällä, poksauttaa peukalollaan popcornin ilmaan ja nappaa sen näppärästi suuhunsa.
Imisen katse kysyy: "Teinkö minä tuon?"
Jumala katsoo häntä vielä ja nyökkäilee. Hetken Ihminen tunnustelee ajatuksiaan, mutta on vaiti. Hiljaa hän alkaa ymmärtää, mitä vapaa tahto tarkoittaa. Voin siis tehdä, mitä ikinä haluan. Mitä... Ikinä... Haluan... Hän antaa sanojen painua hiljaa mieleensä. Hän kohottaa kulmiaan ja ihmettelee, kuinka erikoinen ajatus onkaan. Se tuntuu aivan kuin lottovoitolta, sillä varauksella, ettei sitä tarvitse millään tavoin voittaa, vaan se on jokaisella, joka hetkenä. Kysymys kuuluu, mitä haluan?.. Mutta se on jo päivänselvää, hän haluaa tietää. Ihminen sanoo Jumalalle: "Sanoit luoneesi minut kuvaksesi, jotta oppisit itsestäsi."
"Pitää paikkansa"
"Oletko oppinut"
"Mitä mieltä olet?"
Ihminen pyöräyttää silmiään ja mietittyään pari sekuntia vastaa:
"Kyllä", ja Jumala nyökkää olevansa samaa mieltä.
"Olen siis kuvasi, eli samanlainen kuin sinä."
Nyt Jumala ei sano mitään, vaan antaa Ihmisen tehdä ajattelunsa itse.
"Eli... minä, olen sinä?"
Jumala jatkaa hiljaisuuttaan ja katsoo Ihmistä silmiin.
"Ja samalla lailla kaikki nuo ihmiset tuolla"
Jumala katsoo häntä kysyvästi. He ovat jälleen kahden. Vain hän, ja Jumala. Televisio näyttää tyhjää ruutua.
"Lopulta, on vain minä ja sinä" Jumala lopulta sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen. "Ja itse asiassa, olet käynyt koko ajan monologia, koska olemme yksi."
Sanat kuulostavat oikeastaan aika loogiselta Ihmisen mielestä.
"Minun vain täytyi kertoa se sinulle, että tiedät." Jumala jatkaa.

Ajatukset alkavat muodostua selkeäksi kuvaksi ihmisen mielessä. Hän on kokonaisuus. Jumala ei olekaan mikään taivaassa asuva erillinen olio, jonka mielestä jotkut elämäntavat ovat muita huonompia ja joka tuomitsee huonosti elävät, vaan se olen minä. Ihminen yhteydessä muihin kanssaolijoihinsa muodostaa sen, minkä hän tuntee Jumalana. Jumalan valtakunta on ihmisten kesken. Hän tunsi kokonaisuutta.

Pinnan alla järjestys on aina olemassa. 

Totuus saattaa olla,
että minä olen sinä,
että minä olen hän.

Minä olen tuo puun tippuva lehti,
ja tuo miljardi vuotta sitten matkaan lähtenyt
valonsäde, jonka nyt näen hämärtyvällä taivaalla.

Ehkä joskus olin tuo maasta nouseva vihreä varsi,
jonka nyt poimin.

Ehkä aikojen kuluessa,
kun olen matkannut läpi tähtien,
kun olen katsonut silmiisi tietämättäni vielä katsovani kuin peilistä omiini,
laulanut, tanssinut, tuhonnut ja rakastanut,
tietämättäni tai tietäen,
että minä olin se silmiesi liike,
ja se tanssin askelten äänen värähtely.

Saatan lähteä matkaan ja olla tuo tuikkiva valonsäde, taivaalta tippuva lumihiutale,
kättäni haavoittava terä,

ja kaikki siksi,
että voin syntyä
ja vihertävällä niityllä poimia itseni uudelleen.

Se tulee taas
kävelin hänen kanssaan
pimeässä ja lämpimässä sateessa.

Surullista
vasta edellisestä selvisimme
seuraava jo syöksyy hautaamaan.

Harmillista
sillä kuollessa tiedämme
ettei elämä ollutkaan siinä.

Vasta sen jälkeen näkee sen jo ohi menneen.

Elokuun viimeiset auringonpaisteet
ainoa hyvä asia kesässä
näistä osaa nauttia.

Voi, osaisinpa piirtää
kimalaiset viimeisillä lennoilla
ennen kuin ne vaipuvat uneen

Pimeä vuodenaika tulossa
näin siitä taas unta
siinä pehmeä lumi peittää aina kaiken.

Taivas usein musta
sininen tai käytetyn harmaa
toisinaan se täyttyy lumiverhosta.

Kun kävelee ulkona
aamulla, päivällä, yöllä.
maailma aina hiljainen,pysähtynyt.

Kaikki elämä toisaalla
jossain unessa, ei täällä
jokin muu vallitsee silloin.

Herään kesken uneni
enkä osaa sanoa
onko aamu, ilta, yö.

Katulampun keltainen valokeila
vajoaa siihen lumiverhoon
kaikkialla pimeä tyhjyys

Pieniä valon ja elämän saarekkeita
niitä on silloin harvassa
Älä eksy pimeään.

Yesterday I ate mushroomsoup with Santa. He said:
Ho my boy. Don't you be messing with the ale before finishing your round.
So he said, and I perceived to be sound. I looked down to my dish, thinking how much I have behind me. I raised my spoon, dripping. I said:
Thou hast wronged me. Thine damp and hazy eyes cannot ransack my soul. But lo and behold. The fog is rising. Through mist and fog I shall ride my mount true, clouds of hatred giving way to my living hearts' sun.
So I stated, leaving the spoon without anyone to wield.

I met a girl at a café.
She waved at me.
I said hey,
and her eyes asked why.
She thought I was going,
before I even came in.
She gave me a sugarcube,
and I shattered like the cube in her mouth.

After a long time,
seeing her in her dress.
I hate to say this.
I never wanted this to happen.
The only thing I have after all,
is my soul and the dreams in there.
Both are only splinters,
now shooting out from a 12 gauge shell.

Violent you said.
You never knew what I was going to say.
It hurts a bit.
I tried to heal you,
it just led to my own peril.
After a long time,
I hope you don't leave my letters unread.

I found a new love.
Her name is Orchid.
She needs me, and I need her.
I built a bunker around her.
But she's only one of the splinters.
I keep finding them, one at a time.
After a long time,
I hope she someday brings them back to me.