Kipusin jälleen
siihen kaivoon
josta kaikki pimeä nousee

Ne muistin hyvin 

seinämien kivet 

sammaleen peittämät 

Nekin muistin, 

jotka irtoavat joka kerta 

tipun. 

Siellä, 

pimeässä, 

tunkkaisessa sumussa 

Pohjalla, 

johon kitukasvuisen puun 

juuret mätänevät 

Yritän niitä leikata 

edes pyyhkiä likaa pois 

jolloin ne jäävät käteen 

Pieniä välähdyksiä 

kaunistakin 

peittyvät suruun 

Seison siellä 

tyhjässä 

kun päivä ei paista pinnallakaan 

Sen täytyy johtua Auringosta.

En ole tuntenut näin sitten viime kevään.

Kasvan, elvyn.

Ei ole enää mihinkään kiire.

Vihdoin.

Tuntikin on tarpeeksi,

eikä minuuttikaan liian vähän.

Huh.

Huokaisen, vedän henkeä.

On kuin olisin ollut pitkään kylmässä vedessä,

yrittäen pitää itseäni pinnalla.

Ulkona on niin kaunis päivä
En voi uskoa tätä
Miten olo onkin niin hirveä

Onko väärin vain tähän jäädä?
Tiedän, se ei auta
Vain pahentaa kaikkea

Syy olla olemassa puuttuu
Ei omaa tarinaa
Vain seinät ympärillä ja ikkunassa harmaantuva taivas

Huominen jo pelottaa
Pakko yrittää
Askel kerrallaan.

Eihän tämä oikeasti mene niin
Että elämä pois ottaa ja paiskaa vaikeuksiin
Suru totta on
jopa lohduttoman pohjaton.
Voimaton, ihan lopussa on.
Lepää.
Älä tee mitään.
Ei ole pakko.
Sit tee mitä huvittaa,
Sillä se on tie,
Pois ja valoon
Purje tuulen kaappaa
Ja ilo palaa
Ennen kuin taas seuraavan kerran pohjiin vajoon.

Ystäviä, mahdollisia
Kävelee tuolla
Ehkä kuitenkin
Haluankin vain kuolla.

En jaksa enää
Ottaa selvää
Liian vaikeata se on
Ystävää löytää

Jospa vain luovutan
Antaa olla
Tässä se on
Tyhjä elämä, pois katoan.

Pimeässä huoneessa
Jo toista viikkoa hourin mielen kuumeessa
Ei vie aika pois masennusta
Manaa sen takaisin ja tulee taivaasta joka kerta musta
Yritän kovasti periksi antaa
Mut perkele elämä ei lopu
Vain kituuttaa mut pakottaa
En varmaankaan jotain oikein tee
Vai turhaanko yritän, vaiko väärään suuntaan meen
Olen hieman hukassa.
Paskat.
Kadoksissa kadotettu
Elo ja ilo maahan lujasti taottu.
Voihan niitä sieltä nostaa yrittää
Katsotaan miten voimat riittää
Ehkä nousuveden mukana rauta tarpeeksi ruostuu
Ja jaksan sadan vuoden päästä mennä ulos,
Haistaa,
Miltä elämä tuoksuu.

Haluaisin mennä hukkaan ja kuolla
Liekkien antaa varpaita nuolla
Heittää pois, ei silloin välittää vois
Ei tarvis, ei pystyis
Veis kuolo, se rauhan mulle sois.