Chapter one:
The Quarrel

Sire liked to write with an age old pen. He liked to write carefully, but now he was abit lazy. He just wrote.

The news were on:
"...And in economic news, Interplanetary Media Group has plead for less restricted LPB-bandwiths. IMG:s president Rea Lansdorp says she is frustrated with usc:s "Medieval censorship." ...

Gideon came in to the room. Meteoroids rained on the window.
"We should get rid of Napkin." Gid said.
"What do you mean?" Sire asked.
"What do you mean 'what do you mean'? It's only of hindrance!" Gid.
"You, what... You..." Sire couldn't get a word out.
Gid watched Sire sputter.
Sire pulled himself together, said:
"You seem certain. I feel betrayed after these years."
"You have three minutes. After that, you'd better watch your back." Sire.


Chapter two:
To chase or not?

Sire heard gid run heavily to the corridor. Doors swished open as Gid trashed trough the station, to the hangar. Sire counted, opened his eyes, flashing with anger. He heard Astrid tear the scaffolding under him, at the hangar-bay.

He turned, switched autopilot off, set thrustcannons at 100% and aimed at the speeding Astrid, tears in his eyes. He mouthed a word, another, silent. A small beep went off at dashboard. As it went off, Sire clasped controls knuckles white, and growled from the depths of his diaphragm, in anger "For life, forever".

Astrid exploded, silently in space. Sire inhaled deeply, and tried to calm down. His heart still raced, and small growls got out in every exhale. He rose, lower lip quivering, and started towards the door. Sorrow gushed trough him. He collapsed under it at the door, weeping, on his knees, face buried in his palms, leaning on the cold wall.

Chapter three:
Dream

A figure loomed in front of a window, in a dark room. A faint, grayish gloom radiated from the window. The figure sat on a heavy wooden chair, face to the glowing window. It had long hair and it's hands rested on the table.

A heavy water-rain fell outside. The figure did something with its hands.

A short, simple tune. It was played on a xylophone. The figure played it with a small instrument. It was a neutral little song, like a lullaby.

The figure turn its face. "Are you awake? You should be sleeping." There was no voice, only words. But it was Sires sister.

Sire fell into deeper sleep.


Chapter four:
The discovery

Sire woke up from his sleep cabinet. He got out from his sleepvest, and set gravity to normal. He felt greatly nauseous, hes head ached, and ears rang, worse than usually. Last night he couldn't go to see Napkin, but now he had to see how it was.

Small bubbles rose slowly from its nostril inside the cryotube, floating in the blue cryojelly.

Sire watched it float. It twitched it's white eyebrow. Sire put his hand on the tubes transparent wall.

The door swished open as he entered the Hangar bay. Scaffolding parts still floated inside the bay.

A figure flashed in the corner of Sires eye. Something hit his head. The warm gush followed an instant blurring of his sight. A terrible pain entered his consciousness.

Before he fainted, he started to float in zero gravity. A hand touched his wrist.


Chapter five:
Napkin

It chuckled. Napkin ran on a field, full of joy. It's white fur shone in sunlight. It ran, played around you, teased you, challenged you to a race, full of happiness. It looked at you with its earthly brown eyes, big and round.

You walked with it. Sometimes it made longer runs to the distance, always coming back to your side. Then, you standing taller than Napkin, saw small whity figures in the distance, moving around. After a while, you stopped, and knelt to Napkin. You caressed it, gave it a good scratching, and patted its side, your hand left lingering there for a second.

It looked at you, and started jog away, stopped to sniff the air. A gust of wind blew hair on your face, and when you sweeped them away, the white white fox was gone.

A warm wind blew again.


Chapter six:
Gideon

Sire thudded on the station floor. The back of his head throbbed, he felt like puking. The cold tremor went through him.

"I was sure you were mad, but it still shocked me when you tried to kill me." Gideon was there.

"You are..." Sire.
"You are insane." Gid. "Sick".
"If you touch..." Sire.
"I already did. It's gone. I sent it to Earth to be terminated properly." Gid stood in front of Sire, who was lying on the floor hands braced.
"And I sent for cops. There's no magic anymore. I'm taking Welles with me. That's for disintegrating Astrid, sicko. ...It was a neuro-cripple, Sire..."

Sire lied still, staring at the walls

"Do you have anything to say? I'm giving you the last word."
Sire looked at Gid, sad. Gid felt sting in his heart. He took a step backwards, turned, still looking at Sire, turned away.

Sire heard Gids heavy footsteps going away. Station trembled, as Welles' heavy drive-engines lit up.

A story of a morning

Jimmie had a bad morning. It was his first real holiday in a year, but the morning had started really badly. He felt awful, because of some girlstuff, and he had had issues with coping with something at work. Besides, he was all broke.

Sun was almost shining outside, trying to pry some light behind clouds in steep angle through Jimmies houses seaside windows. Jimmie had a tasteless cup of coffee, before heading outside. He had 5 dollars in his pocket.

He went to his car.

"I think I left sum munny in the car..."

There was no "munny". Fuck, he thought. Sun shone, brightly illuminating everything on the beach, brown-green grasses protrudging from the ground by the side of the bicycle-road flanking the seaside houses. It was sunday. It had rained a little at night. Sand was humid under his bare feet.

He headed towards the nearby grocery. He would be spending the rest of his munny in a beer and a bag o' potato chips.

But the store was closed. It was a national holiday.

Fuck, thought Jimmie.

Fuckity fucking fuck. It was like watching a bad movie, life felt like that. Like writing this right now. Feels like you don't have a clue, what is going to happen next, and you don't even care, cuz it's going to suck anyways.

Seagulls shrieked in choir of two. Jimmie headed towards the beach.

There was noone in sight. Gulls shrieked and hovered between earth and sky. A white convertible rolled past Jimmie, it's driver with sunglasses hanging his hand outside the car. Jimmie watched it go. Away.

He sat beside the road, watched gulls hovering somewhere afar, screaming something.

"Heya there stranger" someone greeted.

"Holy shites!" Jimmie yelled, startled.

"Whoa whoa, no need to be scared pally. Just sayng hullo." Smiling fellow he was, with his big mouth, and a guy, tall, caucasian, brown haired and brown eyed stranger, wearing a casual dark blue collar t-shirt half tugged inside his jeans, and sandals he had on his feet. He also had a old-fashion felt cap. He sat beside Jimmie.

Jimmie grumbled sumthing, looking away afar to the sea. Slow breeze blew from the sea, bringing salty, tangy flavor to words and feelings.

"So... Wussup?" the guy asked.

"Nuffin' much". Jimmie told the guy about his past week. He had fucked up with a girl, had had sex with her and then she had said, that she doubts her feelings for him. The capguy listened carefully, sometimes asking to specify sumfin. It seemed, that he had nuffin' else to do, than listen to strangers.

So, what then?

Jimmie looked the feltcapguys eyes. The guy said: "This is the happiest day of your life. How come you look like somebody just stopped living?"

Jimmie turned to look to the sea, not really watching anything. That was a moment of peace, when nothing didn't make and didn't have to make sense. He blinked, said: "Yes, how come?"

Jimmie turned back to the guy. The guy smiled, not only with his mouth, but with his eyes, wich were wrinkled with the knowing, mile wide smile.

Miksi sut tapasin

Miksi sut tapasin?
Sitä kysyn nyt.
Tiedän, olet siellä.
Et vielä ole kadonnut mihinkään.

En tiedä mitä tehdä. 
Sinulla on elämäsi,
enkä halua sitä sinulta viedä,
mutta mitä tarkoitti kosketuksesi?

Sulle kannan kauniin ajatuksen tänä iltana.
Sun pisamiasi ja hiuksiasi ajattelen.
Ja voi, sinun niin kaunista, leveää hymyäsi,
olet kaunein, kenet olen ikinä tavannut.

Tänään pelkäsin, etten toista ikinä löydä.
Ajattelen sua aivan liikaa, en saisi niin tehdä.
Yritän saada aikaa kulumaan
olemalla paras.
Olisin jotain, josta olla ylpeä.
Jotta kehuillasi olisi jotain perustetta.
Jotta pääsen luoksesi pian.

Viimeinen oljenkorsi

Lähdin ulos kävelemään. En pysähtynyt, kun alkoi sataa. En pysähtynyt, kun jalkakäytävä loppui. En pysähtynyt, kun tie loppui, enkä pysähtynyt metsän alkaessa. En pysähtynyt, kun minulle tuli nälkä, enkä pysähtynyt, kun minua alkoi janottamaan.

Jalkoihini alkoi sattua, en pysähtynyt. Vatsaani alkoi sattua, en pysähtynyt. En pysähtynyt, kun metsä loppui, ja sateessa huojuva niitty avautui edessäni.

Päätä alkoi huimata, yritin olla pysähtymättä. Vaivuin polvilleni heinikkoon, en lopettanut hengittämistä. Pidin silmäni auki ja taitoin oljenkorren. Menetin tajuntani, kehoni jatkoi vielä hetken.

Jossain pimeässä maailmassa etsin tietä, jota kulkea. Etsin reittiä pois. Kuljin mustaa polkua mustalla maalla mustan taivaan peittäessä minut, mustan varjon. Etsin, kunnes oloni keveni.

Vajosin, lensin, livuin. Olin painoton. Valon maailmassa huojuva, matalien lehtipuiden reunustama niitty avautui jälleen edessäni. Taivas oli puhdas ja valkea kuin lakana, ja valkea utu ympäröi kaikkea. Lämmin sade huojutti korkeaa heinikkoa ja pisarat ropisivat lehdille. Seurasin polkua, joka päättyi niityn keskelle. Kaiken keskellä, kaiken lopussa käännyin katsomaan taakseni. Askeleen päässä minusta, oli lyhyt taitettu korsi, kaikessa yksinäisyydessään. Nostin korren maasta, nostin sen kasvojeni korkeudelle, jotta näkisin sen paremmin. Katsoin taivaalle, valkoiseen loputtomuuteen. Menin polvilleni, ja kävin makaamaan kyljelleni. Pidin kortta rinnallani.

Hengitin. Katselin heinikkoa, joka hiljaisessa sateessa hiljaa huojui vasten valkoista, ikinä loppumatonta utua. Suljin silmäni.

Se kaikki loppui. Niitty loppui, polku, reitti loppui. Hiljaisuus loppui. Maailma loppui.

Valo lopetti olemisensa, varjo katosi.

Saavuin vihdoinkin päämäärääni.

Sitten minäkin luovuin, ja lopetin.

Vihdoin.

Niityllä sade loppui. Heinikko ja puiden lehdet huojuivat kevyessä tuulessa. Kuu loisti ja sadepisarat kimmelsivät timantteina kaikkialla. Niityn laidalla jokin liikahti.

Varpaasi astuivat hiipien niitylle lehtipuiden alta. Jalkasi veivät kevyesti pitkässä heinikossa, ja kätesi koskettelivat kylmiä sadepisaroita heinien latvoilta. Tuuli puhalsi hiuksiisi ja hyväili kasvojasi.

Katselit ympärillesi. Seisoit udussa, annoit tuulen virrata poskillasi.

Kävelit hiljaa keskelle niittyä. Olit etsinyt jotain tietä, jota kulkea. Löysit etsimäsi. Polku avautui edessäsi. Tiesit sen, tämä on alku. Nostit kasvosi kohti taivasta, josta pisara tippui poskillesi.

Polulla, heinien seassa, oli vaalea oljenkorsi. Nostit sen.

Jokin pamahti maailmassani. Vedin henkeä jossain tilassa, missä ei ollut ilmaa hengittää. Tipuin aineessa, jossa ei ollut suuntia. Näin silmilläni kaiken maailmassa, jossa ei ollut värejä, valoa, varjoa.

Vedin henkeä uudestaan, ja avasin silmäni. Nousin ylös ja katsoin alas kielekkeeltä. Näin niityn yläpuolelta, näin pimeyden lähestyvän sen keskustaa. Näin sinun pitelevän minua. Käännyin, varjo söi kielekkeen altani. Tipuin kohti maata.

Hengähdin maaten maassa, käsivarsiltasi. Nousin ylös, ja katsoen häntä silmiin otin siron kätesi. Vedin sinut ylös. Ymmärsit, että meidän on lähdettävä täältä, johon olit tullut, jossa oli vain loppu. Meidän oli palattava alkuun. Vedin sinut polulle. Juoksimme polkua pitkin, joka johti metsään, jossa lehdet alkoivat havista. Lehdet alkoivat havista mustassa tuulessa, joka irrotti lehdet oksista, ja oksat rungoista, rungot maasta, maan maailmasta. Maailma kieppui mustan tuulen riepottelemana, tuuli huusi ja riehui. Mustuudesta nousi pyörremyrskyjä takanamme, jotka yrittivät heittää meidät tyhjyyteen. Hiljaa kuiskasin sinulle myrskyn pauhun yli. Katsoit silmiini ja luotit minuun. Vedin meidät pois, annoin polun johtaa meitä.

Sade hyväili kasvojamme. Lehdet havisivat hiljaa pisaroiden tippuessa niille. Avasin silmäni, pidin sinua sylissäni, katsoin sinua, ja avasit silmäsi. Kerroin sinulle meidän olevan nyt alussa. Kysyin, haluatko tulla mukaani. Otit minua kädestä ja katsoit syvemmälle silmiini. Niin syvälle, että kosketit minua sieluni pohjasta. Sadepisaroiden lomassa poskillasi oli yksi pisara, joka erottui joukosta. Se kimmelsi valuessaan alas vaaleaa, sileää ihoasi. Avasit käteni, käsissämme oli vaalea oljenkorsi.

Viimeinen oljenkortesi.

Käännyimme polulle, ja näimme tuhannet muut polut, jotka ristesivät omamme kanssa ja kulkivat ympärillämme ja vierellämme. Näimme ne tuhannet tähdet jotka tuikkivat meille yössä ja tuhannet eri maailmat, jotka odottivat meidän ohikulkuamme. Minulla ei ollut kiire mihinkään. En enää tarvinnut päämäärää, sillä olin jo päämääräni saavuttanut. Huokaisin.

Hymyilin, kysyin, oletko valmis?

Vedit minut perässäsi kohti maailman ihmeellisimpiä tarinoita, joita yhdessä täksi elämäksi kutsumme. 

Face the night, dry your tears.
Pain is here, yes it tears.
Stone your heart, make a sneer.
Clasp your fist, make it white.
Light like a blade of knife,
shun all fear.

    Kahlasinpa tuossa hetken paskassa,
    mutta vielä taitaa olla voimaa Jaskassa.
    Vitutuksen aikana sen huomasin,
    mikä elämän tekee helpommaksi,
    sen kerron sulle, kuomasein.
   
    Kun lähdin itse liikkeelle, alkoi helpottaa,
    vaikka Elo hiukan heiluttikin vitsaa.
    Voisi tämä vastus jo kohta loppua,
    mut muistan, sanoit: anna sydämesi hetkeksi kovettua.
    Joko olisi aika höllätä?
   
    Pienen kyyneleen annan silloin tällöin vierähtää,
    mutta ei voi pysähtyä, ei vieläkään.
    Teroitan mielen veistä,
    kovasin kirskuu,
    kipinät lentää.
    Uskallakin.