Lähdin ulos kävelemään. En pysähtynyt, kun alkoi
sataa. En pysähtynyt, kun jalkakäytävä loppui. En pysähtynyt,
kun tie loppui, enkä pysähtynyt metsän alkaessa. En pysähtynyt,
kun minulle tuli nälkä, enkä pysähtynyt, kun minua alkoi
janottamaan.
Jalkoihini alkoi sattua,
en pysähtynyt. Vatsaani alkoi sattua, en pysähtynyt. En pysähtynyt,
kun metsä loppui, ja sateessa huojuva niitty avautui edessäni.
Päätä alkoi huimata,
yritin olla pysähtymättä. Vaivuin polvilleni heinikkoon, en
lopettanut hengittämistä. Pidin silmäni auki ja taitoin
oljenkorren. Menetin tajuntani, kehoni jatkoi vielä hetken.
Jossain pimeässä
maailmassa etsin tietä, jota kulkea. Etsin reittiä pois. Kuljin
mustaa polkua mustalla maalla mustan taivaan peittäessä minut,
mustan varjon. Etsin, kunnes oloni keveni.
Vajosin, lensin, livuin.
Olin painoton. Valon maailmassa huojuva, matalien lehtipuiden
reunustama niitty avautui jälleen edessäni. Taivas oli puhdas ja
valkea kuin lakana, ja valkea utu ympäröi kaikkea. Lämmin sade
huojutti korkeaa heinikkoa ja pisarat ropisivat lehdille. Seurasin
polkua, joka päättyi niityn keskelle. Kaiken keskellä, kaiken
lopussa käännyin katsomaan taakseni. Askeleen päässä minusta,
oli lyhyt taitettu korsi, kaikessa yksinäisyydessään. Nostin
korren maasta, nostin sen kasvojeni korkeudelle, jotta näkisin sen
paremmin. Katsoin taivaalle, valkoiseen loputtomuuteen. Menin
polvilleni, ja kävin makaamaan kyljelleni. Pidin kortta rinnallani.
Hengitin. Katselin
heinikkoa, joka hiljaisessa sateessa hiljaa huojui vasten valkoista,
ikinä loppumatonta utua. Suljin silmäni.
Se kaikki loppui. Niitty
loppui, polku, reitti loppui. Hiljaisuus loppui. Maailma loppui.
Valo lopetti olemisensa,
varjo katosi.
Saavuin vihdoinkin
päämäärääni.
Sitten minäkin luovuin,
ja lopetin.
Vihdoin.
Niityllä sade loppui.
Heinikko ja puiden lehdet huojuivat kevyessä tuulessa. Kuu loisti ja
sadepisarat kimmelsivät timantteina kaikkialla. Niityn laidalla
jokin liikahti.
Varpaasi astuivat hiipien
niitylle lehtipuiden alta. Jalkasi veivät kevyesti pitkässä
heinikossa, ja kätesi koskettelivat kylmiä sadepisaroita heinien
latvoilta. Tuuli puhalsi hiuksiisi ja hyväili kasvojasi.
Katselit ympärillesi.
Seisoit udussa, annoit tuulen virrata poskillasi.
Kävelit hiljaa keskelle
niittyä. Olit etsinyt jotain tietä, jota kulkea. Löysit etsimäsi.
Polku avautui edessäsi. Tiesit sen, tämä on alku. Nostit kasvosi
kohti taivasta, josta pisara tippui poskillesi.
Polulla, heinien seassa,
oli vaalea oljenkorsi. Nostit sen.
Jokin pamahti
maailmassani. Vedin henkeä jossain tilassa, missä ei ollut ilmaa
hengittää. Tipuin aineessa, jossa ei ollut suuntia. Näin
silmilläni kaiken maailmassa, jossa ei ollut värejä, valoa,
varjoa.
Vedin henkeä uudestaan,
ja avasin silmäni. Nousin ylös ja katsoin alas kielekkeeltä. Näin
niityn yläpuolelta, näin pimeyden lähestyvän sen keskustaa. Näin
sinun pitelevän minua. Käännyin, varjo söi kielekkeen altani. Tipuin kohti maata.
Hengähdin maaten maassa,
käsivarsiltasi. Nousin ylös, ja katsoen häntä silmiin otin
siron kätesi. Vedin sinut ylös. Ymmärsit, että meidän on
lähdettävä täältä, johon olit tullut, jossa oli vain loppu.
Meidän oli palattava alkuun. Vedin sinut polulle. Juoksimme polkua
pitkin, joka johti metsään, jossa lehdet alkoivat havista. Lehdet
alkoivat havista mustassa tuulessa, joka irrotti lehdet oksista, ja
oksat rungoista, rungot maasta, maan maailmasta. Maailma kieppui
mustan tuulen riepottelemana, tuuli huusi ja riehui. Mustuudesta
nousi pyörremyrskyjä takanamme, jotka yrittivät heittää meidät
tyhjyyteen. Hiljaa kuiskasin sinulle myrskyn pauhun yli. Katsoit
silmiini ja luotit minuun. Vedin meidät pois, annoin polun johtaa
meitä.
Sade hyväili kasvojamme.
Lehdet havisivat hiljaa pisaroiden tippuessa niille. Avasin silmäni,
pidin sinua sylissäni, katsoin sinua, ja avasit silmäsi. Kerroin
sinulle meidän olevan nyt alussa. Kysyin, haluatko tulla mukaani.
Otit minua kädestä ja katsoit syvemmälle silmiini. Niin syvälle,
että kosketit minua sieluni pohjasta. Sadepisaroiden lomassa
poskillasi oli yksi pisara, joka erottui joukosta. Se kimmelsi
valuessaan alas vaaleaa, sileää ihoasi. Avasit käteni, käsissämme
oli vaalea oljenkorsi.
Viimeinen
oljenkortesi.
Käännyimme polulle, ja
näimme tuhannet muut polut, jotka ristesivät omamme kanssa ja
kulkivat ympärillämme ja vierellämme. Näimme ne tuhannet tähdet
jotka tuikkivat meille yössä ja tuhannet eri maailmat, jotka
odottivat meidän ohikulkuamme. Minulla ei ollut kiire mihinkään.
En enää tarvinnut päämäärää, sillä olin jo päämääräni
saavuttanut. Huokaisin.
Hymyilin, kysyin, oletko
valmis?
Vedit minut perässäsi
kohti maailman ihmeellisimpiä tarinoita, joita yhdessä täksi elämäksi kutsumme.
