Varpuset

Kävellessäni katselin alas kuluneisiin kenkiini. Kuljin pitkin kivettyä tietä vanhemmassa osassa kaupunkia. Matalat kerrostalot olivat minusta kauniita täällä, tumman rusehtavia rappaukseltaan. Myöhäinen syksy ja sen tuoma tuuli pyyhki pitkin katua ja lennätti lehtiä. Päivä, sekin myös myöhäinen, oli jo pitkällä ruskossaan, värittäen kaiken kauniin kultaiseksi. Tänään taivas oli hieman punainen, erikoista, sanoisinko?
Ystävälläni oli kauppa lähellä. Kävelin sitä kohti. Varpusparvi lensi talojen, kadun yli. Lintujen musta ja repaleinen siluetti siirtyi melkein yhtä nopeasti liikkuvien pilvien edessä ja katosi talon taakse. Jäin katselemaan pilviä, haistelin tuulta ja tunnustelin katukiviä kävellessäni.
Lähettyvillä edessäni hyppelehti toinen varpusparvi, söi pikkukiviä ja mitä lie, mitä muuta löysikään maasta. Tuuli toi mukanaan puuskan. Mistähän, kaukaa maailmalta tullut? Pohdin.
Pohdin, mitä nuo pikkulinnut pilvien sisällä näkevät?
Parvi lennähti pois, kun kävelin sen läpi.

Astuin kauppaan. Minua tervehti ystävä, ystävällisesti tiskin takaa, joskin silmälasit kirjaa kohti suuntautuneina. Jos katsoi laseja, ja vertasi niiden sijaintia ja silmien sijaintia, sekä pään asentoa, kulmaa, saattoi nähdä, että ihminen tosiaan katsoi kirjaa, joskaan ei voi olla varma siitä, ovatko silmät pupilleineen ja mustuaisineen juuri kirjaa kohti, vaiko hieman sen ohi. Vai ovatko silmät vain kohdistuneet kirjaan, mutta tarkentuneet johonkin kaukaisuuteen, siten, ettei tarkkailtava ihminen edes lue mitään, vaan on ajatuksissaan, tai teeskentelee lukevansa? Ajatuksissaan oleva voi myös tuijottaa jotain aukeaman sivun tai sivujen yksityiskohtaa.
Myrsky on tulossa, vai onko, pohdimme ääneen ystäväni kanssa. Hänen mielestään ei tulisi olla huolissaan, joskaan hänen kolibrinsa ei pitänyt myrskyistä. Katselin kadulle kaupan ikkunasta.
Yksi varpunen oli jäänyt jälkeen poislentäneestä parvesta. Sen edessä oli kolme jotain, jotain pähkinän näköistä. Liekö liian iso pala purtavaksi linnulle? Astuin ulos.
Kylmä tuuli, sen puuska puski ovea vasten, mutta laskeva aurinko lämmitti. Tienoo oli kelmeä, keltaisessa valossa ja punaisen taivaan värittäessä maailmaa. Astuin ulos ja varpunen pomppi luokseni. Se tuli suoraan jalkojeni väliin. Tuijotin sitä, kysyvästi. Se vuorostaan tuijotti seinää.
Hieroin leukaani ja kävelin näkemilleni pähkinöille. Ne olivat manteleita. Noukin ne kämmenelleni, lintu katseli minua.
Näin ystäväni kaupan oven ikkunan läpi, tulemassa kohti sitä ja tarttuen kohta ovenkahvaan, kurotti kättään. Huuhdahdin! ja säntäsin, pari nopeaa askelta. Oven edessä ollut varpunen, jähmettynyt, katseli minua. Kerrankin alati ajatuksissaan oleva ystäväni kuuli ja ymmärsi minua, ja ovi pysyi kiinni.
Seisahdin varpusen eteen. Tuuli paiskoi tukkaani ympäri ohimoitani ja otsaani. Jos edessä kyhjöttävä lintu olisi avannut siipensä, Luoja ties minne se olisi päätynyt. Johonkin, mistä tuuli tulee, tai missä Aurinko nousee, kenties? Avasin ovea hitaasti.
Lintu hypähteli perässäni, jalkojeni välissä sisälle. Ystäväni katseli toimiamme kulmakarvat ylhäällä, huulet kohti nenää mutristettuina, ihmeen, lievän tyrmistyksen, kummeksunnan vallitessa hänen mielenmaisemaansa. Kaikkea sitä näkeekin, mietti, kun astui takaisin tiskin taakse jakkaralleen. Katseli ulos, missä lehdet lensivät melkein vaakatasossa.
Kyykistyin varpusen eteen. Mantelit olivat tosiaan liian isoa syötävää sille. Ahne pikkuinen, ei viitsinyt jättää manteleita, vaikka muu parvi lähti. Olisivat yhdistäneet voimansa, pöhköt tirpat.
Puraisin mantelia rikki. Se meni keskeltä täydellisesti kahtia, pitkän syrjän mukaisesti, kuten mantelit joskus niin menevät. Sen sisältä löytyi jotain, jokin hyvin pieni, musta kivi, kuin helmi. Se kimmelsi, kuin marmorikuula, kuin sen sisällä olisi ollut musta taivas ja värikkäät pilvet olisivat pyyhkineet horisontteja.
Toisen mantelin sisältä löytyi pienenpieni risti. Se ei kimmeltänyt, vaan oli ennemminkin kuin puuta ja hauras. Kolmas manteli meni pieniksi palasiksi. Vain kuoret pysyivät jotenkuten ehjänä. Varpunen tuijotti minua ja puuhiani vuoron päältä.
Tuuli paukutti ovea. Olin kuulevinani salaman jyrähdyksen, mikä ei olisi mitenkään tavatonta. Toinen jyrähdys, pitempi. Katsoin ulos.

Pilvet olivat edelleen kullankeltaisia, rusehtavia, kuin maalatut. Koko tienoo oli rusehtavan keltainen, paitsi tulipunainen taivas. Menin ulos.
Salamoi, jossain kaukana. Katsoin kauas pitkin suoraa katua, joka loivassa alamäessä antoi näkymän merelle. Tuuli niin lujaa, että välillä oli vaikea pitää silmiä auki. Merellä pilvet olivat matalalla. Otin kiinni, tukea talon nurkasta.
Sankka pilvirintama salamoi matalalla meren yllä. Salamat osuivat veteen. Ne tulivat kohti. Pilvien sisältä säntäsi varpusparvi. Pilven sisältä tippui jotain mereen.
Varpusia, lintuja.
Merellä purppura esine, kuin lentokone käyrillä siivillä, syöksi pilvet syrjään. Sen vierestä, takaa ilmestyi toinen, kolmas, neljäs. Loputtomalta vaikuttava purppura armada jyliseviä, sinistä liekkiä taakseen syökseviä, hitaasti kohti lentäviä koneita vyöryi päälle, täytti taivaan.
Tuuli paiskasi minut miltei kumoon.