Menneen kesän lehtiä

Menneen kesän lehtiä
paljastuu lumen alta.
Niitä haravoidaan.

Tulevia puissa jo norkolla,
valmiina puhkeamaan,
kynnys perintötekijöissä.

Paju varastaa lähdön.
Kissoja oksien päissä,
puskevat paleltumaa uhmaten.

Edelliset lehdet vielä maatumatta,
muokkaavat maata.
Kastemadolla paljon syötävää.

Ravinteet syvältä, syvältä maasta,
nostettu juurilla,
kohti Aurinkoa.

Kohta hengittävät,
imevät hiiltä itselleen.

Tervetuloa

Niitä unelmia kaipasinkin jo niin kovasti.
En tiennyt, kuinka tyhjä olinkin ilman niitä,
kunnes ne palasivat! Kirjoitin niitä ylös,
jotteivät uudelleen täydellisesti katoa.

Niitä tuli takaisin, osa niistä ainakin,
ja ne näyttävät hyvin tutuilta!
Tervetulotan ne, tulotan ne terveeksi,
eli siis ovat tervetulleita.

Katson niitä, ja tunnen nyt,
tanssien askeleet jalkapohjissani.
Jokin aika sitten menin verhon sisään,
en huomannut sitä.

Aikaa kului,
Puskin kohti rajaa,
ja osuin päistikkaa
kiviseen seinään, jonka takana on tyhjyys.

Otin siipeeni,
pelkäsin kovin.
Nuolin haavojani pitkään,
parantelen niitä edelleen.

Opin, siellä lopetin itseni tuhoamisen.
Siellä hämärässä näin mitä voi käydä,
mihin saattaisin päätyä,
miten pahasti voisi sattua.

Vahvempana en todellakaan astunut ulos,
vaan heikompana kuin koskaan.
Minulta otettiin luulot pois,
sain turpiini kunnolla, kerrankin.

Yksi kerta riittää. Ei enää ikinä sinne.
En tiennyt puoliakaan siitä,
kuinka turvaton olen ollut.
Nyt olen turvassa.

Nyt rakentelen itselleni muureja,
en suinkaan pitääkseni pahan loitolla,
vaan itseni niiden sisällä.
Sinne ovat kaikki tervetulleita, sydämellisesti.

Kauan kauan sitten näin haaveita, unelmia,
ne tulivat takaisin... Vai olivatko poissa olleet sittenkään?
Nimeän ne, alpakat, koirat, mehiläiset, linnut.
Rakkaus luontoon, sydämessäni aina.

Tervetuloa kotiin.

Yksinäisyys on murhe yksittäisten
Kaksinaisuus suhteen ristiriitaisen
Kolminaisuus kai hulluuden
Nelisyyttä onko olemassakaan
Viitisyys... Keskellä konttoripöytien.

Elämän iskemät

Meitä,
elämän iskemiä
arki vie eteenpäin.

Ei niin pientä iloa,
mistä ei löytyisi syy
jatkaa.

Rajat tietäen,
liiankin selvästi.
Niistä pysytään kaukana.

Kiitollisena
uudesta päivästä.
Toisinaan kiroten.

Nöyränä
niitä
kulkien.

Meiltä,
elämän iskemiltä
unelmat toisinaan katoavat.

Kipinä
kadonnut.
Se saa vetäytymään.

Henki
tallessa.