Solvinki

Kuulehan pojankloppi! Mie oon tehnä tätä hommoo ennen ku sie oot olluna ees pilike isäs silimäkulmassa. Että otahan opikses!

Vae niin. Miepä teen tätä hommoo vielä sillonni, ku siuta lykätään arkkuhun. Että näytähän temppus hyvissä ajjoin! 

Eläisinpä minä Maasta tutusta

Vastaus

Suuria tunteita ja elämänviisautta

...juuri nyt,
minulla ei ole kiire mihinkään.

Vihdoinkin!
Eikä minun tarvitse tehdä
yhtään mitään...

Ja voin tehdä,
mitä ikinä haluan!

Syön tänään linssikeittoa.

Kuusi vuotta!

Hip ja hei!

Viisi vuotta tuli vuosi sitten täyteen siitä, kun ensimmäisen kerran julkaisin novellini Aamukahvit Saatanan kanssa. Hurraah! Minun piti juhlistaa sitä tuolloin. Juhlistus jäi... Mutta kuten tapanani on, tuparit tai blogi, juhlinta käy ihan hyvin vuoden myöhässä. Kerronpa jotain tästä novellistani.

Ihmettelen vielä tänäkin päivänä sitä, kuinka se syntyi. Muistan sen hyvin. Olin lomilla intistä sukulaiseni luona. Kuuntelin The Coffinshakersia, erästä tiettyä kappaletta. Minulla on ollut taipumus saada jokin fiilis jostain kappaleesta, jonka perusteella kirjoitan tarinaa. Eräs toinen kappale esimerkkinä on Aavikon Vaaleanpunainen palvelu.

Aloitin tosiaan kirjoittamaan novellia. Hioin ja hioin, luin sen läpi uudestaan ja uudestaan. Aina kun en tiennyt miten tarina jatkuu, luin tekstin alusta loppuun, ja usein jatkoin tarinaa. Minusta tuntuu, että tarina kirjoitti itse itsensä, sanoisinko jopa. Novelli syntyi kahdessa päivässä. Täytyy myöntää, että se oli hyvin tajunnanvirtaista. Tai ehkä ei niinkään tajunnanvirtaista, vaan hyvin keskittynyttä. Sillä onhan siinä novellissa todella runko, selvä linja ja eteneminen. Usein pohdin tuon novellin linjaa ikään kuin kalan profiilina. Alkaa tyhjästä, nousee, saavuttaa huipun, laskee miltei olemattomiin ja hups, pyrstö alkaa, nousee! Ja loppuu tyhjään. Ehkä kyseessä on lahna.

Toinen valokeilaa kaipaava tekele on kesäkuun 2012 runotarina. Se alkaa sanoilla "kylmä ja kalsea". Muistan tuon kirjoitushetken hyvin. Minulla oli silloinen Nokian E51 puhelimeni, jonka muistiinpanoihin kirjoitin sen. Se puhelin otti monet runoni vastaan. Olin runon, tarinan, miksi sitä nyt kutsuisikaan, mukaisesti lehdenkeräyslaatikossa. Olin liftausreissulla, vain 80 kilometrin päässä kotoa. Oli lauantaiyö, ja satoi melko kovasti. En saanut kyytiä, ja ajattelin, että etsin suojaa sateelta kierrätyspisteeltä, jonka ohi aiemmin olin kulkenut. Löysin sieltä lehtiroskiksen. En nähnyt sisälle, joten tiputin pullon kokeillakseni, onko se kovin syvä. Eihän se ollut syvä, joten ryömin reppuineni sisälle aukosta. Runosta poiketen, roskiksessa ei ollut luukkua, mutta vedin kyllä sanomalehtiä päälleni lämmikkeeksi. Eivät ne erityisesti lämmittäneet. Siellä söin auringonkukansiemeniä ja koetin nukkua ja levätä. Runossa kirjoitan äänistä, ne olivat totta nekin. Viereisen paloaseman paloauton radio kertoili ohimennen tarinaa. Liekö jäänyt ikkuna auki, vai miten kuului niin selkeästi ulos asti...

Uskoisin, että kirjoitin runon loppuun vasta myöhemmin. Kuitenkin runo kuvaa hyvinkin tunteitani. Kyllä elämä kantaa, muistan ystäväni sanoneen. Runo antaa mielestäni hyvän kuvan siitä pienestä hetkestä matkallani. Runon tapahtuman jälkeenkin tapahtui matkalla joitain hassuja, jänniä juttuja...

Uskokaa tai älkää, ja uskon, että uskotte, että kirjoitan paljon muuallekin kuin tänne. Vihkonsivut, lehtiöt, puhelimen muistiinpanot... Ehkä niitä julkaisen tänne.

Ehkä jokin on muuttunut tässä vuosien aikana. Ehkä jokin on pysynyt. Ehkä, ehkä ei, toisaalta, mutta toisaalta, onhan se niinnii, vaan onhan se taas toisiinnii, voehan se olla vaan voehan olla että ei. Mielenkiintoista on huomata, että vuosi 2014 oli kaikkien aikojen runorikkain vuosi. Runoikkain, runoisin, runorikka... Rikkaruno. Oli paljon runoja.

All the same, hyvää kevättä. Olen sitä mieltä, että Suomessa kesä tulee kesäkuussa, oli ilma mikä tahansa. Ainakin jos kesämiehiä, ja -naisia katsoo.

Ai niin! Trööt! Juhlistukset kuusivuotiaalle muistiolleni!