Nostalgia katoaa maailmasta

Pohjois-Karjala projekti! Kyllä kaikki oli ennen Pohjois-Karjala projektia paremmin. Ennen sai työpaikan kuppilassa läskisoosia potuilla, ja junan ravintelivaunussa santsikahvin kahdella markalla. Nykyään vaimo puputtaa meillä pöyässä pelkkää salaattia ja puhuu mistä lie putkistometodeista. Kiukkusempi siitä vaan on tullu. Onhan tätä jatkunu jo monettako kymmenettä vuotta. Saamari ku ei enää jaksakaan näillä pöperöillä mittään. Yskittääki koko ajan niin perrr... Ennen ku sai tupakoidaki hallilla. Työporukkaki on muuttunu semmosiksi tissiposkiksi, höpöttävät vain jostain perhanan netvlikseistä ja mistä lie. Ihme hommaa, minä semmosista tajua. Ja ne puhelimet, niillä on käden paikalla puhelin siinä missä minulla on jakari ja kuusi eri hylsykokoa sormien paikalla! Näitten kanssa pysty töitä tekemään... Pomoki vaihtu jo aikaa sitten naiseksi. Naiseksi! Jumalauta... Mihin tämä maalima oikein menee? Kait tämä sit on jotain El Ninjoa, vai mitä sitten... Miten tätä jaksaa?

Pohjois-Karjala projekti perrr! ... 

Laon temppeli

Lao oli 12-vuotias poika. Hänen isänsä ja äitinsä olivat hyvin ylpeitä hänestä, kun he saivat kirjeen Isoisien temppelin luostarista. Se oli tärkeä, odottamaton kirje. Hän oli valittu luostariin munkiksi määrittelemättömäksi ajaksi.

Ajeltuaan Laon pään, äiti Fen puki hänet kaapuun, ja isä Bao antoi Laolle sandaalit. Kirjeessä oli sanottu, että muuta hän ei tarvitse. Hänestä pidettäisiin hyvää huolta. Vanhemmat saattelivat Laon luostarille, ja antoivat hänelle vielä muutaman neuvon, ennen kuin tulivat portille.

Portilla oli vastassa neljä munkkia. Kaikki olivat kaljupäisiä, yhdellä oli pitkä harmaa parta. He hymyilivät vanhemmille, kun he kunnioittavasti jäivät kymmenen askeleen päähän portista ja kumartelivat hymyillen pois takaperin kävellessään.

Munkit kumartivat Laolle syvään. Partaleukainen munkki ojensi kätensä ohjatakseen Laon sisään porteista. He saattoivat Laon sisälle luostariin. He kävelivät yhdessä hiljaa sisemmäksi luostariin, sen puutarhaan. Välillä he pysähtyivät, ja partaleukainen munkki osoitti jotain kädellään ja katsoi lähes olemattomasti hymyillen Laota, jolloin Lao nyökkäsi. Loput munkit nyökkäsivät tuolloin Laolle. Välillä kun munkit pysähtyivät, partaleukainen viittasi jotain oksaa, pensasta, kiveä, kivelle kertynyttä kosteutta tai kuivaa kiveä, ja loi katseen yhdelle munkeista, jolloin tämä vaikutti hikoilevan.

Seurue tuli eräälle temppelille. Se oli suuri katos. Yhden sivun pituus oli ainakin sata askelta. Sitä reunustivat kivipylväät, valkoiset kauttaaltaan. Sen lattia oli kovaa, valkeata kiveä, mutta koskettaessa sitä se tuntui miltei pehmeältä, niin sileää se oli. Katto oli avoin keskeltä. Aukko oli kymmenen askelta halkaisijaltaan. Neljä ohutta pylvästä reunusti aukon kulmia. Katto oli suunniteltu niin, että vesi valuu sisään. Vesi valui ensin katon aukon räystäille, josta se valui alas pylväitä pitkin. Pylväitä kiersivät pienet kourut, joita pitkin vesi valui. Kun satoi paljon, tai edes vähänkään pientä tihkua enemmän, kourut ja räystäät tulvivat. Kun kosteus juuri ja juuri aamulla ennen auringon nousua tiivistyi katolle, ja valui pisara pisaralta kohti aukkoa, kourut pitivät veden sisällään, ja vesi hitaasti, solisten hiljaisesti, valui temppelin kiviselle lattialle.

Temppeliä reunusti ohut kivilaatoitus, siten, että valuva vesi jäi sormen paksuiseksi kerrokseksi temppeliin sisälle. Seurue astui reunukselle. Temppelin lattian päällä oli tyynni, ohuen ohut kerros vettä. Partaleukainen munkki sanoi:

”Lao. Tämä on sinun temppelisi. Joka päivä tulet tänne, ja kuivaat tämän temppelin. Iltaisin rukoilemme Buddhaa.” Munkki osoitti sankoa ja rättiä heidän vieressään.

Munkit kumarsivat syvään Laolle. Lao kumarsi heille. Munkit laittoivat kädet hihoihinsa puuskaan ja poistuivat kohti puutarhaa ja muita rakennuksia.

Aamuisin Lao rukoili Buddhaa, ja tuli temppelilleen. Hän asteli jonnekin keskelle temppeliä, missä hänellä oli pieni tuoli. Hän otti rätin, kastoi sen veteen, ja pusersi veden sankoon. Kunnes tuli päivällisaika, ja kello soi, hän lähti syömään. Illan tullen hän rukoili Buddhaa, kun rukouspyörät pyörivät ja suitsuke paloi.

Aina kun hän törmäsi muihin munkkeihin, hän antaisi heille tietä, ja kumartaisi heitä. Hekin kumartaisivat ja jatkaisivat matkaansa. Iltaisin hän näki heitä rukoilemassa Buddhaa ja pyörittelemässä rukouspyöriä.

Aamuisin rukoiltuaan hän tuli aina temppelille. Hän kastoi rätin veteen, ja pusersi veden sankoon. Välillä hän jäi katselemaan sadetta ulkona, tai veden juoksemista räystäiden yli.
Talven tultua hän vietti aikaa kynttilän valossa luostarin Buddhan patsaalla, rukoillen iltaisin ja aamuisin. Temppelillä ohut riite peitti vettä. Lao käveli varovaisesti tuolille, nostaen kaapuaan kylmältä vedeltä. Hän kuivasi jalkansa ja nosti ne tuolille, ja kääri kaapunsa syliin, ettei se valuisi veteen. Kylminä päivinä vesi höyrysi, ja Lao katseli sitä. Kului vuosi.

Lumi peitti puutarhan. Pahan myrskyn aikana munkki kävi sanomassa, että ei ole tarkoituksenmukaista olla rukoilematta Buddhaa liian vähän näinä päivinä. Hän muistutti myös tulla tarkoituksetta, kuten aina. Lao pysyi Buddhan salissa noina päivinä, rukoillen.

Aamuisin Lao rukoili Buddhaa, kevään tullessa. Ohut jää veden pinnalla kimmelsi nousevan Auringon valossa. Jää suli, ja Lao kastoi rätin veteen, ja pusersi veden sankoon. Kun sanko täyttyi, hän otti sen syliinsä ja kantoi sen varoen kaapunsa liepeitä puutarhaan. Siellä virtasi puro, joka oli sula koko vuoden. Sinne hän kaatoi veden, ja katsoi, kuinka vesi virtasi purossa.

Kirsikat kukkivat, ja toisinaan hän näki neljä munkkia puutarhassa kulkemassa. Välillä partaleukainen munkki tekisi huomioivia katseita yhdelle munkeista, jolloin tämä näyttäisi hikoilevan. Toisinaan, kun satoi, Laon temppeli tulvi reunoiltaan.

Kesällä hän sai katsella, kuinka kuumana päivänä vesi temppelin lattialla höyrysi, aivan kuten talvellakin. Syksyn tullessa hän keräili tippuvia lehtiä vedeltä, laittoi ne sankoon ja kävi viemässä ne puiden alle puutarhaan. Kun satoi paljon, hän katseli, kuinka temppelin aukon räystäät tulvivat ja vesi tippui loiskuen kivetykselle.

Ensilumi satoi. Tuli talvi, ja myrskyt. Pahimman myrskyn aikana eräs munkki kävi muistuttamassa, ettei ole tarkoituksenmukaista jättää rukoilematta Buddhaa liikaa näinä päivinä.

Tuli kevät. Aurinko paistoi hangella. Lao usein näki neljän munkin kävelevän puistossa, tai heidän jälkensä näkyivät poluilla. Iltaisin hän näki heidät pyörittelemässä rukouspyöriä, ja partaleukainen munkki istui hiljaa za-asennossa syrjässä Buddhan salissa.

Eräänä aamuna Lao meni rukoilemaan Buddhaa. Tämän jälkeen hän tuli temppelille. Lunta oli satanut sankasti, paksu kerros peitti kaiken. Aurinko paistoi pakkaspäivänä. Hän käveli varovaisesti liepeitään varoen tuolille, ja rikkoi sandaalillaan jään edestään. Hän kastoi rätin veteen, ja pusersi jääkylmän veden sankoon, varoen käsiään kylmältä vedeltä. Sanko oli nyt tyhjä, mutta kohta pohjalla oli pieni määrä vettä.

Varpunen lauloi. Lao kuunteli sitä samalla, kun kuivasi lattiaa. Lintu lensi temppelin reunalle, johonkin eteläisen ja itäisen kulman välillä olevalle suoralle. Lao katsoi sitä, taitteli pusertamansa rätin sangon reunalle ja nousi tuoliltaan. Hän asteli varovaisesti rikkoen jään joka kerta, kun astui askeleen. Hän käveli melko kauas varpusesta, ja istui temppelin reunalle. Lao nousi ylös, ja käveli kohti lintua. Varpunen lennähti pois, ja Lao istui temppelin reunalle, kylmälle kivelle.

Varpunen lennähti takaisin, lähelle Laoa. Se hyppelehti, pomppi reunalla. Nokallaan, se kosketti yhtä kohtaa reunasta, ja pienellä nokan iskulla se irroitti pienen kiven palasen reunasta. Vesi valui temppelistä hitaasti, hitaasti kohti itää. Se sulatti pienen puron itselleen lumeen, ja katosi lumen alle. Temppeliin jäi ohut, hyvin ohut kerros jäätä. Keväinen Aurinko sulatti senk, ja vesi höyrysi taivaalle.

Neljä munkkia seisoivat lumessa matkan päässä temppelistä. He kumarsivat Laolle syvään. Lao nousi, ja kumarsi takaisin.

Solvinki

Kuulehan pojankloppi! Mie oon tehnä tätä hommoo ennen ku sie oot olluna ees pilike isäs silimäkulmassa. Että otahan opikses!

Vae niin. Miepä teen tätä hommoo vielä sillonni, ku siuta lykätään arkkuhun. Että näytähän temppus hyvissä ajjoin! 

Eläisinpä minä Maasta tutusta

Vastaus

Suuria tunteita ja elämänviisautta

...juuri nyt,
minulla ei ole kiire mihinkään.

Vihdoinkin!
Eikä minun tarvitse tehdä
yhtään mitään...

Ja voin tehdä,
mitä ikinä haluan!

Syön tänään linssikeittoa.

Kuusi vuotta!

Hip ja hei!

Viisi vuotta tuli vuosi sitten täyteen siitä, kun ensimmäisen kerran julkaisin novellini Aamukahvit Saatanan kanssa. Hurraah! Minun piti juhlistaa sitä tuolloin. Juhlistus jäi... Mutta kuten tapanani on, tuparit tai blogi, juhlinta käy ihan hyvin vuoden myöhässä. Kerronpa jotain tästä novellistani.

Ihmettelen vielä tänäkin päivänä sitä, kuinka se syntyi. Muistan sen hyvin. Olin lomilla intistä sukulaiseni luona. Kuuntelin The Coffinshakersia, erästä tiettyä kappaletta. Minulla on ollut taipumus saada jokin fiilis jostain kappaleesta, jonka perusteella kirjoitan tarinaa. Eräs toinen kappale esimerkkinä on Aavikon Vaaleanpunainen palvelu.

Aloitin tosiaan kirjoittamaan novellia. Hioin ja hioin, luin sen läpi uudestaan ja uudestaan. Aina kun en tiennyt miten tarina jatkuu, luin tekstin alusta loppuun, ja usein jatkoin tarinaa. Minusta tuntuu, että tarina kirjoitti itse itsensä, sanoisinko jopa. Novelli syntyi kahdessa päivässä. Täytyy myöntää, että se oli hyvin tajunnanvirtaista. Tai ehkä ei niinkään tajunnanvirtaista, vaan hyvin keskittynyttä. Sillä onhan siinä novellissa todella runko, selvä linja ja eteneminen. Usein pohdin tuon novellin linjaa ikään kuin kalan profiilina. Alkaa tyhjästä, nousee, saavuttaa huipun, laskee miltei olemattomiin ja hups, pyrstö alkaa, nousee! Ja loppuu tyhjään. Ehkä kyseessä on lahna.

Toinen valokeilaa kaipaava tekele on kesäkuun 2012 runotarina. Se alkaa sanoilla "kylmä ja kalsea". Muistan tuon kirjoitushetken hyvin. Minulla oli silloinen Nokian E51 puhelimeni, jonka muistiinpanoihin kirjoitin sen. Se puhelin otti monet runoni vastaan. Olin runon, tarinan, miksi sitä nyt kutsuisikaan, mukaisesti lehdenkeräyslaatikossa. Olin liftausreissulla, vain 80 kilometrin päässä kotoa. Oli lauantaiyö, ja satoi melko kovasti. En saanut kyytiä, ja ajattelin, että etsin suojaa sateelta kierrätyspisteeltä, jonka ohi aiemmin olin kulkenut. Löysin sieltä lehtiroskiksen. En nähnyt sisälle, joten tiputin pullon kokeillakseni, onko se kovin syvä. Eihän se ollut syvä, joten ryömin reppuineni sisälle aukosta. Runosta poiketen, roskiksessa ei ollut luukkua, mutta vedin kyllä sanomalehtiä päälleni lämmikkeeksi. Eivät ne erityisesti lämmittäneet. Siellä söin auringonkukansiemeniä ja koetin nukkua ja levätä. Runossa kirjoitan äänistä, ne olivat totta nekin. Viereisen paloaseman paloauton radio kertoili ohimennen tarinaa. Liekö jäänyt ikkuna auki, vai miten kuului niin selkeästi ulos asti...

Uskoisin, että kirjoitin runon loppuun vasta myöhemmin. Kuitenkin runo kuvaa hyvinkin tunteitani. Kyllä elämä kantaa, muistan ystäväni sanoneen. Runo antaa mielestäni hyvän kuvan siitä pienestä hetkestä matkallani. Runon tapahtuman jälkeenkin tapahtui matkalla joitain hassuja, jänniä juttuja...

Uskokaa tai älkää, ja uskon, että uskotte, että kirjoitan paljon muuallekin kuin tänne. Vihkonsivut, lehtiöt, puhelimen muistiinpanot... Ehkä niitä julkaisen tänne.

Ehkä jokin on muuttunut tässä vuosien aikana. Ehkä jokin on pysynyt. Ehkä, ehkä ei, toisaalta, mutta toisaalta, onhan se niinnii, vaan onhan se taas toisiinnii, voehan se olla vaan voehan olla että ei. Mielenkiintoista on huomata, että vuosi 2014 oli kaikkien aikojen runorikkain vuosi. Runoikkain, runoisin, runorikka... Rikkaruno. Oli paljon runoja.

All the same, hyvää kevättä. Olen sitä mieltä, että Suomessa kesä tulee kesäkuussa, oli ilma mikä tahansa. Ainakin jos kesämiehiä, ja -naisia katsoo.

Ai niin! Trööt! Juhlistukset kuusivuotiaalle muistiolleni!

Kauas
kantavat
Teot.

Tämäkin.

Death of the Poet boy Pt II

The Hex landed beside Rivet. Screeching stopped. They discussed, started to walk slowly away from the town hall, to the direction of the cart behind the boy was crouching.
    ”No! Not this way” the boy cursed in his mind. They were already close. He could see their legs and hear the heavy thudding footsteps of Rivet. The boy crawled under the cart. He had to be silent. The Hex had a remarkable hearing. If The Hex would hear him, he would be caught in an instant, and if the boy would be lucky in that case, soon dead.
    The boy maneuvred himself under the cart away from the two. The Hex’ long black and ragged kirtle and filthy legs were just beside the cart, with the sandals and large, oily calves of Rivet.
    The Hex touched the cart, and it went ablaze with fire. The heat was unbearable. The carts’ floor wasn’t yet in fire, but the smoke made the boy cough and feel dizzy. He held his breath, and pushed his mouth to his arm against the coughing. He had to move.
    The boy crawled out, from the side away from the two he was hiding from. He could see them still walking slowly, backs toward him. He made a run for it, and headed to the stairs under the clocktower.
He got there. He hurried behind a low wall, and rushed down on his hands. He panted heavily, and rubbed his wrists, which he just hit on the floor tiles. He could not hear anything, except the burning city, collapsing roofs and the eerie silence of absent people. The town was becoming annihilated, and there was almost no one around to scream for fear, sorrow of losing homes or death.
    The boy crawled further. He was now just opposite the door leading to the clocktower. He considered peeking over the wall, to see where the two were. He glanced at the door. It wasn’t open, and he didn’t know if it was locked or not. He risked to peek over the wall.
    The Hex and Rivet stood there, near the almost burnt cart, side by side, looking straight at him. He jumped up and rushed to the door.
    The door wasn’t locked, but he had to push hard to open it. He didn’t have to look to see what the two were doing. The screeching had already started, and it was coming closer very fast.
    Inside there were the stairs to the clocktower, three storeys up. The boy ran, leapt two stairs at once. He panted, moaned from fear. He had to be there first. It had to be there what he was looking for!
    He got there. He almost fell to ground, but knew that just now he had to stay up and find a way to escape the two.
    The boy looked around. The large bell hung there, in the middle of the room. Ropes hung from the inside of the bell. Large open windows let the gleaming of the burning town inside. The screeching had stopped. The Hex had to be somewhere near. The boy took a brick from the ground, and sneaked along the wall.
    With a screeching voice, The Hex bellowed ”There you are!”. The boy twirled and shot the brick from his hand towards The Hex, and hit the face. The Hex flew uncontrollably backwards, as she had been a sack of straw, with somersaults in the air, flew back inside and bounced around the clocktower. The boys’ ears cracked at the earthmoving screaming. The Hex held the brick-stricken face, rebounded from the large bell, flew up, collided to the roof, and fell to the clocktower floor, face down. Silence fell.
    The boy took a step towards The Hex. He kicked the witch around, and she gurgled a sound as she turned. The boy jumped over her, took her collars and shook her violently.
    ”Where is it?!” he demanded.
    ”Where is whaat..?” The Hex snarled, spat thick blood.
    ”What you took from me!” the boy yelled and shook her again.
    The boy continued ”I know you took something from me! I want it back! Give it back!” He clasped his hand and hit the witch in the face.
    The Hex let out a despising snicker, coughed soppily. Thick blood spilt from her mouth and nose. ”Listen, Poet boy” she gurgled. ”This is your death.”
    She continued ”You will never go back to the life you had before. You know what fear does to a man? You can feel it in you, eh? Heh... We took something that can never be given back, never.” The witch coughed hard, grimaced and looked like she was about to die.
    She gathered her last strength, tried to come closer to the boy.
    ”We took your innocence, boy.”
    The Hex died, her head slumped backwards. A small screech went off, and her gray, tangled hair waved a little.
    The boy heard a thud behind him. He let the witch fall to the ground and stood up, turned around. Rivet stood there, menacingly. The helmet Rivet wore seemed like it had nothing in it. With a heavy thud, Rivet came closer, and the boy took steps away. Rivet crouched, took The Hex from her collar, and dragged her away.

Death of the Poet boy

Death of the Poet boy

Fire raged. The Hex laughed loudly, a sinister laugh, full of evil.
”Die die diee!” The Hex screeched somewhere above, over the burning rooftops.
The boy ran so fast that his legs felt like acid. He made a turn and ducked behind a large container. A sack squeaked under him. The boy jumped and turned, ready to strangle anything there was to.
    Two eyes stared with fear in them. Fire lighet the small, ragged face.
    ”Where is it?!” the boy yelled.
    A screeching sound went over them. The boy threw himself backwards against a brick wall. He demanded again, louder.
    ”Where is it?!”
    He got no answer from the feary eyes. He paced to the corner, peeked around. The Hex circled around the town hall’s roof. An intense rumble went off. The boy felt the ground tremor lightly. He peeked again, and he saw a brick or two dropping from the town halls’ clocktower. He turned and ran down the alley, made a turn to right. He was heading to the town hall.
    The houses were on fire ahead of him, but it looked like he could make it through the alley if he was quick enough. He stopped before a door for no reason apparent.
    A man trashed through the door, flaming, screaming from pain. The man ran into the opposite wall and collapsed there. Flames came inside the house. The boy knew he couldn’t go this way.
    The Hex was somewhere far, but the boy could hear the screeching sounds.
     The boy came back to the alley. The sack was gone. He peeked once more around the corner. Houses burned on both sides of the wide cobbled street. It looked like he could make it unnoticed, if he would run fast from cover to cover.
    He started, and a smaller tremor was felt below. The tight-fitted cobblestones jumped up from the street.
    He got near the town hall. Behing a cart he was crouching, and felt tremors. He looked down. It was his feet this time, not the ground.
    A huge thud. Another. Third. Footsteps. It was Rivet.
    Rivet walked slowly, menacingly, into sight from an alley. The boy crouched behind the cartwheel, he listened to the footsteps.
    Screeching started to come closer. It was too close already! No way he could not have realised it, The Hex had to walk to get so close without him noticing it!

As I traveled,
I must've left a trail always behind.
I know not this, for sure.
I could not stop.
And I could not go on like this, I knew this.
I knew I would collapse under exhaustion, under the road.
Something happened,
but not with purpose.
Trail vanished.
The road came to an end. 
I quess,
what I left behind,
disappeared, maybe buried under the every year reneving foliage.
I hope.
...or to someones pocket?

Menneen kesän lehtiä

Menneen kesän lehtiä
paljastuu lumen alta.
Niitä haravoidaan.

Tulevia puissa jo norkolla,
valmiina puhkeamaan,
kynnys perintötekijöissä.

Paju varastaa lähdön.
Kissoja oksien päissä,
puskevat paleltumaa uhmaten.

Edelliset lehdet vielä maatumatta,
muokkaavat maata.
Kastemadolla paljon syötävää.

Ravinteet syvältä, syvältä maasta,
nostettu juurilla,
kohti Aurinkoa.

Kohta hengittävät,
imevät hiiltä itselleen.

Tervetuloa

Niitä unelmia kaipasinkin jo niin kovasti.
En tiennyt, kuinka tyhjä olinkin ilman niitä,
kunnes ne palasivat! Kirjoitin niitä ylös,
jotteivät uudelleen täydellisesti katoa.

Niitä tuli takaisin, osa niistä ainakin,
ja ne näyttävät hyvin tutuilta!
Tervetulotan ne, tulotan ne terveeksi,
eli siis ovat tervetulleita.

Katson niitä, ja tunnen nyt,
tanssien askeleet jalkapohjissani.
Jokin aika sitten menin verhon sisään,
en huomannut sitä.

Aikaa kului,
Puskin kohti rajaa,
ja osuin päistikkaa
kiviseen seinään, jonka takana on tyhjyys.

Otin siipeeni,
pelkäsin kovin.
Nuolin haavojani pitkään,
parantelen niitä edelleen.

Opin, siellä lopetin itseni tuhoamisen.
Siellä hämärässä näin mitä voi käydä,
mihin saattaisin päätyä,
miten pahasti voisi sattua.

Vahvempana en todellakaan astunut ulos,
vaan heikompana kuin koskaan.
Minulta otettiin luulot pois,
sain turpiini kunnolla, kerrankin.

Yksi kerta riittää. Ei enää ikinä sinne.
En tiennyt puoliakaan siitä,
kuinka turvaton olen ollut.
Nyt olen turvassa.

Nyt rakentelen itselleni muureja,
en suinkaan pitääkseni pahan loitolla,
vaan itseni niiden sisällä.
Sinne ovat kaikki tervetulleita, sydämellisesti.

Kauan kauan sitten näin haaveita, unelmia,
ne tulivat takaisin... Vai olivatko poissa olleet sittenkään?
Nimeän ne, alpakat, koirat, mehiläiset, linnut.
Rakkaus luontoon, sydämessäni aina.

Tervetuloa kotiin.

Yksinäisyys on murhe yksittäisten
Kaksinaisuus suhteen ristiriitaisen
Kolminaisuus kai hulluuden
Nelisyyttä onko olemassakaan
Viitisyys... Keskellä konttoripöytien.

Elämän iskemät

Meitä,
elämän iskemiä
arki vie eteenpäin.

Ei niin pientä iloa,
mistä ei löytyisi syy
jatkaa.

Rajat tietäen,
liiankin selvästi.
Niistä pysytään kaukana.

Kiitollisena
uudesta päivästä.
Toisinaan kiroten.

Nöyränä
niitä
kulkien.

Meiltä,
elämän iskemiltä
unelmat toisinaan katoavat.

Kipinä
kadonnut.
Se saa vetäytymään.

Henki
tallessa.

Varpuset

Kävellessäni katselin alas kuluneisiin kenkiini. Kuljin pitkin kivettyä tietä vanhemmassa osassa kaupunkia. Matalat kerrostalot olivat minusta kauniita täällä, tumman rusehtavia rappaukseltaan. Myöhäinen syksy ja sen tuoma tuuli pyyhki pitkin katua ja lennätti lehtiä. Päivä, sekin myös myöhäinen, oli jo pitkällä ruskossaan, värittäen kaiken kauniin kultaiseksi. Tänään taivas oli hieman punainen, erikoista, sanoisinko?
Ystävälläni oli kauppa lähellä. Kävelin sitä kohti. Varpusparvi lensi talojen, kadun yli. Lintujen musta ja repaleinen siluetti siirtyi melkein yhtä nopeasti liikkuvien pilvien edessä ja katosi talon taakse. Jäin katselemaan pilviä, haistelin tuulta ja tunnustelin katukiviä kävellessäni.
Lähettyvillä edessäni hyppelehti toinen varpusparvi, söi pikkukiviä ja mitä lie, mitä muuta löysikään maasta. Tuuli toi mukanaan puuskan. Mistähän, kaukaa maailmalta tullut? Pohdin.
Pohdin, mitä nuo pikkulinnut pilvien sisällä näkevät?
Parvi lennähti pois, kun kävelin sen läpi.

Astuin kauppaan. Minua tervehti ystävä, ystävällisesti tiskin takaa, joskin silmälasit kirjaa kohti suuntautuneina. Jos katsoi laseja, ja vertasi niiden sijaintia ja silmien sijaintia, sekä pään asentoa, kulmaa, saattoi nähdä, että ihminen tosiaan katsoi kirjaa, joskaan ei voi olla varma siitä, ovatko silmät pupilleineen ja mustuaisineen juuri kirjaa kohti, vaiko hieman sen ohi. Vai ovatko silmät vain kohdistuneet kirjaan, mutta tarkentuneet johonkin kaukaisuuteen, siten, ettei tarkkailtava ihminen edes lue mitään, vaan on ajatuksissaan, tai teeskentelee lukevansa? Ajatuksissaan oleva voi myös tuijottaa jotain aukeaman sivun tai sivujen yksityiskohtaa.
Myrsky on tulossa, vai onko, pohdimme ääneen ystäväni kanssa. Hänen mielestään ei tulisi olla huolissaan, joskaan hänen kolibrinsa ei pitänyt myrskyistä. Katselin kadulle kaupan ikkunasta.
Yksi varpunen oli jäänyt jälkeen poislentäneestä parvesta. Sen edessä oli kolme jotain, jotain pähkinän näköistä. Liekö liian iso pala purtavaksi linnulle? Astuin ulos.
Kylmä tuuli, sen puuska puski ovea vasten, mutta laskeva aurinko lämmitti. Tienoo oli kelmeä, keltaisessa valossa ja punaisen taivaan värittäessä maailmaa. Astuin ulos ja varpunen pomppi luokseni. Se tuli suoraan jalkojeni väliin. Tuijotin sitä, kysyvästi. Se vuorostaan tuijotti seinää.
Hieroin leukaani ja kävelin näkemilleni pähkinöille. Ne olivat manteleita. Noukin ne kämmenelleni, lintu katseli minua.
Näin ystäväni kaupan oven ikkunan läpi, tulemassa kohti sitä ja tarttuen kohta ovenkahvaan, kurotti kättään. Huuhdahdin! ja säntäsin, pari nopeaa askelta. Oven edessä ollut varpunen, jähmettynyt, katseli minua. Kerrankin alati ajatuksissaan oleva ystäväni kuuli ja ymmärsi minua, ja ovi pysyi kiinni.
Seisahdin varpusen eteen. Tuuli paiskoi tukkaani ympäri ohimoitani ja otsaani. Jos edessä kyhjöttävä lintu olisi avannut siipensä, Luoja ties minne se olisi päätynyt. Johonkin, mistä tuuli tulee, tai missä Aurinko nousee, kenties? Avasin ovea hitaasti.
Lintu hypähteli perässäni, jalkojeni välissä sisälle. Ystäväni katseli toimiamme kulmakarvat ylhäällä, huulet kohti nenää mutristettuina, ihmeen, lievän tyrmistyksen, kummeksunnan vallitessa hänen mielenmaisemaansa. Kaikkea sitä näkeekin, mietti, kun astui takaisin tiskin taakse jakkaralleen. Katseli ulos, missä lehdet lensivät melkein vaakatasossa.
Kyykistyin varpusen eteen. Mantelit olivat tosiaan liian isoa syötävää sille. Ahne pikkuinen, ei viitsinyt jättää manteleita, vaikka muu parvi lähti. Olisivat yhdistäneet voimansa, pöhköt tirpat.
Puraisin mantelia rikki. Se meni keskeltä täydellisesti kahtia, pitkän syrjän mukaisesti, kuten mantelit joskus niin menevät. Sen sisältä löytyi jotain, jokin hyvin pieni, musta kivi, kuin helmi. Se kimmelsi, kuin marmorikuula, kuin sen sisällä olisi ollut musta taivas ja värikkäät pilvet olisivat pyyhkineet horisontteja.
Toisen mantelin sisältä löytyi pienenpieni risti. Se ei kimmeltänyt, vaan oli ennemminkin kuin puuta ja hauras. Kolmas manteli meni pieniksi palasiksi. Vain kuoret pysyivät jotenkuten ehjänä. Varpunen tuijotti minua ja puuhiani vuoron päältä.
Tuuli paukutti ovea. Olin kuulevinani salaman jyrähdyksen, mikä ei olisi mitenkään tavatonta. Toinen jyrähdys, pitempi. Katsoin ulos.

Pilvet olivat edelleen kullankeltaisia, rusehtavia, kuin maalatut. Koko tienoo oli rusehtavan keltainen, paitsi tulipunainen taivas. Menin ulos.
Salamoi, jossain kaukana. Katsoin kauas pitkin suoraa katua, joka loivassa alamäessä antoi näkymän merelle. Tuuli niin lujaa, että välillä oli vaikea pitää silmiä auki. Merellä pilvet olivat matalalla. Otin kiinni, tukea talon nurkasta.
Sankka pilvirintama salamoi matalalla meren yllä. Salamat osuivat veteen. Ne tulivat kohti. Pilvien sisältä säntäsi varpusparvi. Pilven sisältä tippui jotain mereen.
Varpusia, lintuja.
Merellä purppura esine, kuin lentokone käyrillä siivillä, syöksi pilvet syrjään. Sen vierestä, takaa ilmestyi toinen, kolmas, neljäs. Loputtomalta vaikuttava purppura armada jyliseviä, sinistä liekkiä taakseen syökseviä, hitaasti kohti lentäviä koneita vyöryi päälle, täytti taivaan.
Tuuli paiskasi minut miltei kumoon.