Kipusin jälleen
siihen kaivoon
josta kaikki pimeä nousee

Ne muistin hyvin 

seinämien kivet 

sammaleen peittämät 

Nekin muistin, 

jotka irtoavat joka kerta 

tipun. 

Siellä, 

pimeässä, 

tunkkaisessa sumussa 

Pohjalla, 

johon kitukasvuisen puun 

juuret mätänevät 

Yritän niitä leikata 

edes pyyhkiä likaa pois 

jolloin ne jäävät käteen 

Pieniä välähdyksiä 

kaunistakin 

peittyvät suruun 

Seison siellä 

tyhjässä 

kun päivä ei paista pinnallakaan 

Sen täytyy johtua Auringosta.

En ole tuntenut näin sitten viime kevään.

Kasvan, elvyn.

Ei ole enää mihinkään kiire.

Vihdoin.

Tuntikin on tarpeeksi,

eikä minuuttikaan liian vähän.

Huh.

Huokaisen, vedän henkeä.

On kuin olisin ollut pitkään kylmässä vedessä,

yrittäen pitää itseäni pinnalla.

Ulkona on niin kaunis päivä
En voi uskoa tätä
Miten olo onkin niin hirveä

Onko väärin vain tähän jäädä?
Tiedän, se ei auta
Vain pahentaa kaikkea

Syy olla olemassa puuttuu
Ei omaa tarinaa
Vain seinät ympärillä ja ikkunassa harmaantuva taivas

Huominen jo pelottaa
Pakko yrittää
Askel kerrallaan.

Eihän tämä oikeasti mene niin
Että elämä pois ottaa ja paiskaa vaikeuksiin
Suru totta on
jopa lohduttoman pohjaton.
Voimaton, ihan lopussa on.
Lepää.
Älä tee mitään.
Ei ole pakko.
Sit tee mitä huvittaa,
Sillä se on tie,
Pois ja valoon
Purje tuulen kaappaa
Ja ilo palaa
Ennen kuin taas seuraavan kerran pohjiin vajoon.

Ystäviä, mahdollisia
Kävelee tuolla
Ehkä kuitenkin
Haluankin vain kuolla.

En jaksa enää
Ottaa selvää
Liian vaikeata se on
Ystävää löytää

Jospa vain luovutan
Antaa olla
Tässä se on
Tyhjä elämä, pois katoan.

Pimeässä huoneessa
Jo toista viikkoa hourin mielen kuumeessa
Ei vie aika pois masennusta
Manaa sen takaisin ja tulee taivaasta joka kerta musta
Yritän kovasti periksi antaa
Mut perkele elämä ei lopu
Vain kituuttaa mut pakottaa
En varmaankaan jotain oikein tee
Vai turhaanko yritän, vaiko väärään suuntaan meen
Olen hieman hukassa.
Paskat.
Kadoksissa kadotettu
Elo ja ilo maahan lujasti taottu.
Voihan niitä sieltä nostaa yrittää
Katsotaan miten voimat riittää
Ehkä nousuveden mukana rauta tarpeeksi ruostuu
Ja jaksan sadan vuoden päästä mennä ulos,
Haistaa,
Miltä elämä tuoksuu.

Haluaisin mennä hukkaan ja kuolla
Liekkien antaa varpaita nuolla
Heittää pois, ei silloin välittää vois
Ei tarvis, ei pystyis
Veis kuolo, se rauhan mulle sois.

Iltaisin se tunne tulee. 

Ajattelen kirjoittaa sinulle.  

Pian pysähtyy kynä, en keksi mitään.  

Tyhjiä lauseita, mitään merkitsemättömiä. 

Ymmärrän. 

Ei minun mitään pitänytkään sanoa. 

Vain tunnetta voin kuvailla. 

Muutoin olen sanaton. 

Sinua kaipaan, siinä kaikki. 

Se on vähän sanottu, 

mutta tunne täyttää koko huoneen, 

ja tyhjentää minut, 

miltei kokonaan. 

" 

Hyvä päiväkirjani, 

lähdin tänään matkalle. Tomi heitti minut Repikselle aamulla, poristiin pitkä tovi asemalla. Katseltiin, kun Aurinko nousi pilvien takaa. Lopulta lähdin pyöräilemään. Tähdet näyttävät kauniilta täältä käsin.

"

Kuva piirtyy silmillesi. Kuva, kohti avaruutta loputtomalta vaikuttavalla tiellä pyöräilevästä ihmisestä avaruuspuvussa. Pyörä kulkee raiteella, akseli ja hammasrattaat pyörivät sulavasti. Hän kuuntelee musiikkia ja hyräilee kypäränsä sisällä. Kuva siitä, kun sininen Terra hitaasti pyörii hänen takanaan. Painovoima hetki hetkeltä, metri metriltä hellittää, lopulta päästää otteestaan. Ja saapuu, mihin sitten saapuukaan. Kerro sinä.

Kuinka pitkään
onkaan tämä yö jatkunut
Onneksi, voi onneksi
aamu tulee
pian.

Kaiken tuskan takana,
olikin vain halu päästä johonkin,
toisaalle.

Luovun siitä,
ja tästä,
mitä jää jäljelle?

Ajatukseni,
risteilivät kivun järvessä,
sukelsivat syvemmälle.

Koivuissa, keväisissä,
tuuli heilutti sanoja oksilla,
lehtien aihoilla.

Pyrähti jänis ruovikosta,
muisto tunkeutui mieleen,
mutta koska olin läpinäkyvä, se vain sujahti lävitseni. Vain karvat päässäni heilahtivat. Annoin sen mennä, hei hei. Harakat tepastelivat, hyppelehtivät takapihalla. Aurinko paistoi vihertävän sinertäville smokeille kauniiden lintujen. Rääkäisi yksi, ja kujersi ja vihelteli. Enpä ollut kuullut aiemmin harakoiden näin vikeltelevän. Pysähdyin, ja se hiljeni, katsoin. Askeleideni jatkuessa, yksi hiljainen kraak, toinen ujo rääks kuului takaani.

Psykoottinen raivo myrskysi,
sisällä,
luodit söivät.

Missä olet ollut,
hullu ystävä?
Valveilla unissasi kävelet.

Henkeä haukkoen herään,
ihmetellen,
missä oikein olin?

Huh,
se oli lähellä.
Pyyhin hikeä otsalta. 

Tule takaisin
tähän maailmaan,
sinne maisemiin älä unohdu.

Luovuin,
ja jäljelle jäi...
niin. Mitä?

Mitä jäi jäljelle?

Mahdutko, mietit,
hänen elämäänsä?
Voit toivoa.

Hiljainen rautatien vieri.
Tuuli painoi kasvojani.
Niille tuoksun toi,
tulevan, menneen,
kauan sitten mieleen
painuneen.

Helpottiko,
kun ne muistit,
Sateenkaaret,
auringonnousut,
syksyn seesteiset lehtien kuiskaukset?

Jäljelle jääneet
viisi hengähdystä,
ne pois veivät
epätoivon.

Oliko
hänellä sittenkin
vain se hetki
olla hän?

Helpottaisi,
jos ei miettisi, ei tarvitsisi,
mitä heillä sanojensa takana oli.

Puukot
selästä, haavoista valuvat
tippuvat maahan.

Lämpö täyttää hänen sydämensä
ja värien loisto elämän
Kevein askelin saa hän kulkea päivänsä,
joka Sinut saa tuntea vierellään.

Menneiden vuosien tekele! Tämä on vuoden 2009 keväältä:

Yksin yössä
Ikkunasta näen itseni
Voin lukea muistoja kuvani huulilta.

TV:n valossa
Hämärässä kuuntelen
Mitä jälkiviisaalla varjollani on sanottavaa.

Valvontakamerassa
Kuvani hakkaa päätään seinään
Ja osoittaa syyttävästi sormellaan

Huokaus käytävällä
Kaiku jää nyyhkyttämään
Se vaipuu ja yrittää viedä mukanaan.

Sivusta katselen hiljaa
Säälistä pudistan päätäni
Älkää viitsikö.

Katselin ulos, ihmettelin.
Miten kahvi suolaiselta maistuikin?
Olin unohtunut
Aatoksiin
Ja kyyneleet kuppiin
Tipahtaneet.

Vasta jälkeen niiden,
päivien, niin kauniiden,
näin itseni, meidän, menettäneen
mahdollisuuden
rakkauteen.

Unelmiini taas katosin
Olisipa kaikki toisin
Toivoin 
Niin
Sellaisen
Haaveiden kauneuden
Soisin luonani olleen

Katson kauas unelmiin
Kaukaisiin ja olemattomiin
Maailma hitaasti katoaa
Haave ympärilläni kasvaa
Kauniiksi väriloistoksi
Ystäviksi, rakkaiksi
Tunteiksi aidoiksi
Tästä maailmasta, kadonneista
Menneistä, muistoista,
Syntyy haave
huomisesta.