lauantai 12. tammikuuta 2013

Viimeinen oljenkorsi

Lähdin ulos kävelemään. En pysähtynyt, kun alkoi sataa. En pysähtynyt, kun jalkakäytävä loppui. En pysähtynyt, kun tie loppui, enkä pysähtynyt metsän alkaessa. En pysähtynyt, kun minulle tuli nälkä, enkä pysähtynyt, kun minua alkoi janottamaan.

Jalkoihini alkoi sattua, en pysähtynyt. Vatsaani alkoi sattua, en pysähtynyt. En pysähtynyt, kun metsä loppui, ja sateessa huojuva niitty avautui edessäni.

Päätä alkoi huimata, yritin olla pysähtymättä. Vaivuin polvilleni heinikkoon, en lopettanut hengittämistä. Pidin silmäni auki ja taitoin oljenkorren. Menetin tajuntani, kehoni jatkoi vielä hetken.

Jossain pimeässä maailmassa etsin tietä, jota kulkea. Etsin reittiä pois. Kuljin mustaa polkua mustalla maalla mustan taivaan peittäessä minut, mustan varjon. Etsin, kunnes oloni keveni.

Vajosin, lensin, livuin. Olin painoton. Valon maailmassa huojuva, matalien lehtipuiden reunustama niitty avautui jälleen edessäni. Taivas oli puhdas ja valkea kuin lakana, ja valkea utu ympäröi kaikkea. Lämmin sade huojutti korkeaa heinikkoa ja pisarat ropisivat lehdille. Seurasin polkua, joka päättyi niityn keskelle. Kaiken keskellä, kaiken lopussa käännyin katsomaan taakseni. Askeleen päässä minusta, oli lyhyt taitettu korsi, kaikessa yksinäisyydessään. Nostin korren maasta, nostin sen kasvojeni korkeudelle, jotta näkisin sen paremmin. Katsoin taivaalle, valkoiseen loputtomuuteen. Menin polvilleni, ja kävin makaamaan kyljelleni. Pidin kortta rinnallani.

Hengitin. Katselin heinikkoa, joka hiljaisessa sateessa hiljaa huojui vasten valkoista, ikinä loppumatonta utua. Suljin silmäni.

Se kaikki loppui. Niitty loppui, polku, reitti loppui. Hiljaisuus loppui. Maailma loppui.

Valo lopetti olemisensa, varjo katosi.

Saavuin vihdoinkin päämäärääni.

Sitten minäkin luovuin, ja lopetin.

Vihdoin.


Niityllä sade loppui. Heinikko ja puiden lehdet huojuivat kevyessä tuulessa. Kuu loisti ja sadepisarat kimmelsivät timantteina kaikkialla. Niityn laidalla jokin liikahti.

Varpaasi astuivat hiipien niitylle lehtipuiden alta. Jalkasi veivät kevyesti pitkässä heinikossa, ja kätesi koskettelivat kylmiä sadepisaroita heinien latvoilta. Tuuli puhalsi hiuksiisi ja hyväili kasvojasi.

Katselit ympärillesi. Seisoit udussa, annoit tuulen virrata poskillasi.

Kävelit hiljaa keskelle niittyä. Olit etsinyt jotain tietä, jota kulkea. Löysit etsimäsi. Polku avautui edessäsi. Tiesit sen, tämä on alku. Nostit kasvosi kohti taivasta, josta pisara tippui poskillesi.

Polulla, heinien seassa, oli vaalea oljenkorsi. Nostit sen.

Jokin pamahti maailmassani. Vedin henkeä jossain tilassa, missä ei ollut ilmaa hengittää. Tipuin aineessa, jossa ei ollut suuntia. Näin silmilläni kaiken maailmassa, jossa ei ollut värejä, valoa, varjoa.

Vedin henkeä uudestaan, ja avasin silmäni. Nousin ylös ja katsoin alas kielekkeeltä. Näin niityn yläpuolelta, näin pimeyden lähestyvän sen keskustaa. Näin sinun pitelevän minua. Käännyin, varjo söi kielekkeen altani. Tipuin kohti maata.

Hengähdin maaten maassa, käsivarsiltasi. Nousin ylös, ja katsoen häntä silmiin otin siron kätesi. Vedin sinut ylös. Ymmärsit, että meidän on lähdettävä täältä, johon olit tullut, jossa oli vain loppu. Meidän oli palattava alkuun. Vedin sinut polulle. Juoksimme polkua pitkin, joka johti metsään, jossa lehdet alkoivat havista. Lehdet alkoivat havista mustassa tuulessa, joka irrotti lehdet oksista, ja oksat rungoista, rungot maasta, maan maailmasta. Maailma kieppui mustan tuulen riepottelemana, tuuli huusi ja riehui. Mustuudesta nousi pyörremyrskyjä takanamme, jotka yrittivät heittää meidät tyhjyyteen. Hiljaa kuiskasin sinulle myrskyn pauhun yli. Katsoit silmiini ja luotit minuun. Vedin meidät pois, annoin polun johtaa meitä.

Sade hyväili kasvojamme. Lehdet havisivat hiljaa pisaroiden tippuessa niille. Avasin silmäni, pidin sinua sylissäni, katsoin sinua, ja avasit silmäsi. Kerroin sinulle meidän olevan nyt alussa. Kysyin, haluatko tulla mukaani. Otit minua kädestä ja katsoit syvemmälle silmiini. Niin syvälle, että kosketit minua sieluni pohjasta. Sadepisaroiden lomassa poskillasi oli yksi pisara, joka erottui joukosta. Se kimmelsi valuessaan alas vaaleaa, sileää ihoasi. Avasit käteni, käsissämme oli vaalea oljenkorsi.

Viimeinen oljenkortesi.

Käännyimme polulle, ja näimme tuhannet muut polut, jotka ristesivät omamme kanssa ja kulkivat ympärillämme ja vierellämme. Näimme ne tuhannet tähdet jotka tuikkivat meille yössä ja tuhannet eri maailmat, jotka odottivat meidän ohikulkuamme. Minulla ei ollut kiire mihinkään. En enää tarvinnut päämäärää, sillä olin jo päämääräni saavuttanut. Huokaisin.

Hymyilin, kysyin, oletko valmis?

Vedit minut perässäsi kohti maailman ihmeellisimpiä tarinoita, joita yhdessä täksi elämäksi kutsumme.